Kaikki mitä olen halunnut sanoa

NEJ-muistion tarina päättyy agilityn SM-kilpailuihin. Lajinsa viimeisiä skabojamme voin muistella lämmöllä. Onnistuminen on sitä, että Neleh tiesi koko ajan mihin mennään ja minä olin reilu ohjaaja.

Vaikka petasin koiran reitin parhaalla mahdollisella tavalla, Neleh ei löytänyt putken suuta vaan pamautti päätä pahkaa esteen kylkeen. Radan jälkeen selvisi, että tuomari oli rokottanut Nelehiä myös pituuden kosketuksesta. Siihen virheeseen eivät olisi auttaneet tasajaloin hyppelyt saati kärrynpyörät. Agility nyt vain on sellaista.

Kuusi kertaa näissä kisoissa on opettanut, ettei harmistua saa. Mitä sitten, vaikka koiran jalka osuu pituuteen ja kaveri juoksee päin putkea? Ei Neleh hoksannut, että pieleen meni. Neleh tuli maaliin voittajana. Nopeus pienen putkitörmäyksen kanssa oli noin 4,1 metrin luokkaa. Se on tavanomaista kyytiä meille. Samoin aattein jatkamme Seinäjoella.

Vappu Alatalo totesi, että tavoitteita pohtiessaan kilpailijan tulee huomioda, onko menopelinä Porsche vai Lada. Arvostukseni agilityohjaajia ja -kouluttajia kohtaan ei perustu koiran nopeuteen tai menestykseen. Upea koira voi saada keskinkertaisen ohjaajan kanssa loistavia tuloksia. Taitava kouluttaja sen sijaan tekee keskinkertaisestakin koirasta voittajan. Agility on nyt mielenkiintoisempaa kuin koskaan. Kouluttaminen pelkästään bc-näkökulmasta on unohdettu, mikä näkyy kilparadoilla. Uusia tuhkimotarinoita tupsahtelee tuon tuosta. Tahdon ajatella, että Jente on viritetty Lada. Kyse ei siis ole Jenten rajoitteista vaan omista puutteistani. Kuva siitä, millaiseksi ohjaajaksi haluan kehittyä, on selkeä.

NEJ-muistion taru on hyvä lopettaa seesteisiin tunnelmiin. Viiden vuoden aikana päiväkirjamainen raportointi on kehittynyt omannäköisekseni. Ei minusta ole kirjoittamaan mitään elämää suurempaa, mutta se ei ole estänyt leikittelemästä sanoilla omaksi ilokseni. Lopettamispäätöksen teen haikeana, mutta helpottuneena. Sanomisiani ei voida enää käyttää minua vastaan, eikä rehellisenä tarkoittamiani asioita käännetä joksikin ihan muuksi.

Kaikkea kestää aikansa, sanotaan. Nyt, kun tarvitsen aikaa muuhun, minunkin on aika siirtyä vehreämpiin maisemiin. Ilman elämän käänteiden pohtimista blogitekstien muodossa voin keskittyä tärkeimpään, nauttia hetkestä ja luoda uusia muistoja. Liikkuva kuva tarjoaa mielenkiintoisia kerronnan mahdollisuuksia, mutta blogimaailmaa vähemmän aihetta henkilökohtaiseen kritiikkiin. NEJ-poppoo ei sittenkään katoa maailman kartalta, vaan jatkaa riehakasta kulkuaan YouTuben rokkaavassa miljöössä:



Vielä on kerrottavana hieno uutinen. Keskikesän auringon säteet ulottuvat Fasun risukasaankin. Vaikka ensimmäisen eläinlääkärin diagnoosi oli musertava, leikkauspäivänä polvea ei saatu paikoiltaan. Ei mitenkään päin provosoituna, eikä edes koiran ollessa rauhoitettuna. Kasa röntgenkuvia vakuutti pidättäytymään suunnitellusta operaatiosta: leikattu polvi ei voisi olla siistimpi. Näemme parhaaksi luottaa leikkaavan lääkärin sanaan. Pitkän tutkimussession päätteeksi lihaskuntoharjoittelu määrättiin edelleen tärkeimmäksi lääkkeeksi. Fasu komennettiin liikkumaan siten, miten koiran mieli tekee. Senni vapautti Fasun. Ja Fasuhan juoksi.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Minä kiitän uskollisia lukijoitamme ja kumarran syvään.

 Hallittu kaaos. Vuosi sitten juhannuksena näpätty otos kiteyttää oivasti joukkiomme luonteen yksiin raameihin.

Koska yksi on ihan erilainen kuin kaikki muut

Kävi niin kuin missään tapauksessa ei olisi pitänyt käydä. Olen päättänyt kiikuttaa Jenten astutettavaksi ensi syksynä.

Uroksena toiminee Sveitsin-sukuinen ruotsintuonti Rölli, jonka jälkeläiset ovat olleet vallan kivoja. Rölli on huvittava koira, joka tapaa roikkua katosta riippuvassa tennispallossa.

Jos pennut tulevat emäänsä, ne ovat luonteeltaan jotain muuta kuin herranterttuja. Ne tarvitsevat johdonmukaiset pelisäännöt eivätkä välttämättä tyydy loikoilemaan silkkityynyllä. Jente on minun unelmieni koira – se toimii kotona, vapaalla ja harrastuksissa.

Median viimeaikaiset kirjoittelut eivät aseta cavalieria imartelevaan valoon. Rodun vitsauksista on viljalti tietoa, ja myös tutustumisen arvoisia käytännön kokemuksia löytyy. Tervettä cavalieria voisi luonnehtia lottovoitoksi. Minulla on käynyt hyvä tuuri, sillä kaikki koirani ovat olleet vähintään kuusi oikein. Eo ei ole koskaan tarvinnut eläinlääkäripalveluita, mutta täyssisarensa lappua ei sen sijaan tarvinnut palauttaa R-kioskille.

Jos joku on kiinnostunut omasta agilityäkäpussista, lisää voi kysellä niin Chirpy-kennelistä kuin minultakin (neon[at]netti.fi).

Perus-Jente – se häipyy.

Kuvat ovat filmaattisen sisareni Hanna Karjalaisen käsialaa.

Helle on asennekysymys

Ohikulkijoiden TOP4

Kirjava laumani herättää herkästi huomiota turuilla ja toreilla. On uskomatonta, kuinka monille koirien kanssa ulkoilu aiheuttaa edelleen 2010-luvulla suuria tunteita – ihmetystä, inhoa ja ihastelua. Parhaimmillaan näky lumoaa katsojan, jolloin ulkoiluttaja jää täysin toisarvoiseksi asiaksi. Tilanne takaa minulle erinomaisen tarkkailupaikan näkymättömissä. Siksi laadin pienen listan havaitsemistani stereotyypeistä:

4. Pyöräilevät miekkoset

He viilettävät rennosti ohi. Myös ensisilmäys ohittaa meidät nopeasti. Kunnes näky piirtyy kaverin tajuntaan, katse palaa nopeasti takaisin. Herra Liikennevaara keskittyy pyöränsä ohjaamiseen vasta sitten, kun tuijottaminen käy fyysisesti mahdottomaksi.

Toiset viehätysvoimallaan ja toppahousuillaan. Minä lehmäjengilläni.

3. Tyylilyylit

He eivät ole naisia isolla ännällä vaan caps lockilla. Ylpeästi tepastelevat usein keski-iän ylittäneet naikkoset ovat ehdottoman huoliteltuja. Ohitustilanteessa lyyli piiloutuu tyylikkyytensä taakse ja ottaa kiintopisteen horisontista. Ilme paljastaa kimulin todellisen luonteen. Pakkelikerros ei kykene pelastamaan lopputulosta.

Hienostoemäntää seuraa kolmimetrinen parfyymivana, joka aiheuttaa sekä minussa että koirissani aivastuskohtauksen.

2. Juoppolallit ja muut hörhöt

He ovat jääräpäisen vakuuttuneita siitä, että harrastan vilkasta kenneltoimintaa. En jaksa olla ihmettelemättä, mistä ainaiset kennelsyytökset juontavat juurensa. Ryhmällä on erityisen vanhanaikainen näkemys koiranpidosta. Vakuutteluista huolimatta faktat uppoavat varsin heikosti: Koirani ovat sisäsiistejä. Emme harrasta näyttelyitä. Koirani ei olisi millään kyennyt tekemään päänsä kokoista läjää pihanurmelle. Ei, en missään tapauksessa myy koiriani.

Kolmannen pentukyselyn jälkeen annan periksi. Minkäs teet.

1. Koirattomat mammat

He jakaantuvat selkeästi kahteen vastakkaiseen joukkoon. Modernit mutsit ovat usein nuoria äitejä, jotka suhtautuvat koirakansalaisiin ehdottoman positiivisesti hyvänä opetuskappaleena. On tärkeää käydä läpi, kuinka se koira sanoo, ja vanhempia natiaisia opastetaan lähestymään ja silittämään turrea oikein.

Hysteeriset äipät ovat toista maata. He kiihdyttävät vauhtiaan ja puskevat ohitsemme rystyset valkoisena lastenvaunujaan puristaen. He ovat vakuuttuneita siitä, että koirani irroittautuu ninjamaisen liikkeen avulla hihnastaan, loikkaa kaksoisvoltilla silmittömän raivon vallassa vaunuihin ja raatelee pikku päivänsäteen. Hyvät rouvat, voin vakuuttaa, ettei koirissani piile supervoimia. Ihmistoukka herättää niissä yhtä vähän mielenkiintoa kuin minussakin. Eli ei yhtään.

Loppuun vielä yleisimmät lasten suusta:

"Ne on ihan samannäköisiä!"

"Yksi on ihan erilainen kuin kaikki muut!"

Kaikki aivan totta.

Niin se vain on, että viihdymme parhaiten metsän synkimmässä rämeikössä. Keskenämme. Yksin.

Muotitietoinen

En yleensä seuraa uusimpia villityksiä. Olen skeptinen. Jaanan ja Janin luona Jente tutustui suosiota niittäneeseen koiranleluun. Jente ei päässyt tekokarvasta yli koko viikonlopun aikana. Niin meillekin hankittiin oma karva. Heti alkuun retale herätti mielenkiintoa koko porukassa. Tupsuke joutui Krumin ja Eon taisteluvälikappaleeksi, josta se selvisi hienosti ehjänä. Sittemmin haisunäädästä on tullut Jenten tärkein aarre. Jente kantelee sitä ympäriinsä ja ärisee kaikille muille.

Jente-tyllerö osallistui sunnuntaina viimeisiin suunniteltuihin kisoihinsa. Jente-agility jää treenitauolle ristiriitaisissa tunnelmissa. Olemme olleet kolmosissa jo yli vuoden, joten on perin kummallista, ettemme ole tänä vuonna edes SM-kilpailuissa. Kuitenkin päälimmäinen tunne on, uskomatonta kyllä, helpotus. Arvokisaradat eivät suomalaiseen tyyliinsä ole taatusti tippaakaan helpompia kuin sunnuntain A-rata, joka oli meille vaikea oikeastaan joka kohdassa. Selviydyimme monesta vaikeudesta oikein hyvin, mutta oli vain ajan kysymys, koska karahdamme väärälle reitille. Ei mitään tekosyitä – se oli todellakin vain ajan kysymys. Putken väärä pää esteen numero kaksitoista jälkeen oli tämän radan akilleen kantapäämme.

Ohjauskuvioiden toimivuuden perusperiaatteet ja loogisuus rauhoittavat mieltä. Paitsi Jenten tapauksessa, jossa ne eivät toimi. Lämppähypyillä lähdin tekemään vaatimatonta pakkovalssia. Jente hyppäsi aidan selkäni takaa väärään suuntaan viisi kertaa ja kiersi lopulta siivekkeen todella köpösti. Session pelastamiseksi siirryin sulavasti ennakoivaan valssiin, jota selkeämmäksi agility tuskin käy. Koska Jentestä oli selkeys kaukana, koira kääntyi väärään suuntaan, eli ohjaajasta poispäin, niin monta kertaa, että lopetin. Ää. Miten koiran voi kouluttaa (tai olla kouluttamatta) niin pieleen, että se menee milloin mihinkin?

B-rata oli profiililtaan meille suotuisampi. Kolme hirvittävää putkiansaa löytyi, mutta muuten kierros oli selvää kauraa. Kyllä, pysäytin Jenten kunnolla kontakteille, ja kyllä, varmistin kaikki kolme putkea niin kökösti, että ne varmasti onnistuivat. Nollatulos, toinen sija ja etenemä himppua vaille neljä metriä sekunnissa on tällä hetkellä parasta, mihin ohjaajana pystyn.

Normaalisti olisin vahdannut kisat videolta, ollut tyytyväinen ratoihin ja siirtynyt eteenpäin. Koska uskollinen keponi on Porissa ja radat jäivät filmaamatta, jäin summaamaan harjoiteltavia asioita. Niitä on paljon. Onneksi olen täynnä kesäistä voimaa, hienoja ideoita ja ääliömäistä tarmoa. Aurinko tekee sellaiset temput, että vaikken ole viitsinyt koko keväänä pyöräillä kahdeksan kilometrin koulumatkaa, nyt poljen töihin kuusitoista. Paljon on tehtävää. Ei siinä mitään. Otan haasteen vastaan.

Jenten mielestä sorsalammen pitäisi kuulua jokaisen kisapaikan vakiovarustukseen. Senhän tietää, missä pieni spanieli vietti kaikki väliajat. Muutama maksimaalinen pulikointi viimeisteli Jenten kesäpäivän viimeisen päälle onnistuneeksi. Kuvassa onnellinen Jente lipuu pois.

Vielä kerran

© Hanna Karjalainen

Nelehin sydämestä viime vuoden toukokuussa kuulunut on-off-sivuääni merkitsi minulle lopun alkua. Kesä oli todennäköisimmin Nelehin viimeinen arvokisakesä, joten asioiden täytyi sujua sen mukaisesti. Eihän siinä niin käynyt. Radat menivät pieleen. Olin apea.

Pettymyksen jälkeen tekemisen riemu palasi. Syksyllä muutimme Tampereelle, ja Neleh teki agilitya yhtä intohimoisesti kuin aina ennenkin. Kisailimme 1–2 starttia päivässä niin kuin mikä tahansa niistä olisi ollut viimeinen. Kun periaatetta toteutti aikansa, siitä tuli automaatio. Lakkasin ajattelemasta, miten teknisesti taitamattomia olemme, miten kehityskaaremme on pysähtynyt, miten olemme taantuneet, miten tyhmiä ratkaisuja joudun kuurouden takia tekemään, ja miten emme ole lainkaan harjoitelleet. Ja nollia alkoi tulla. Kaikissa Jenten epäonnistumisissa Neleh on ollut kantava voimani: mummon kanssa puhtaan radan tekeminen on ollut vaivatonta.

Alkuvuonna kolmen kuukauden sairasjakso harhautti ajatukseni kauas kesän kisoista. Koira ei lähtenyt toipumaan toivotulla tavalla. Pohdin, oliko se nyt tässä. Ei se ollut.

Kaikkein paras juttu on se, ettei Nelehin sydänsairaudessa ole tullut vuoden aikana takapakkia. Ääni kuuluu, mutta siinä se. Paitsi, että Neleh kykenee yhä tekemään yli neljän metrin sekuntietenemiä, mikään asia koirassa ei ole muuttunut. Oulussa Neleh on aina ollut oma kavala itsensä. Edellisellä vierailulla yllätimme muorin seisomassa hellalla kiehuvaa puuroa ihmetellen. Viimeksi koira putsasi tiskipöydältä sekä kissojen ruuat että kolme ja puoli kuppia koirien valmiina olleita annoksia. Enempää se ei ollut jaksanut. Näiden harharetkien vuoksi meillä ei jätetä koiria yksin poistamatta keittiön sulakkeita, vaikkei Neleh olekaan koskaan hypännyt vastaaville tasoille kotona.

Vastikään tarkastelin tulostasoamme syksystä nykyhetkeen. Neleh ei pelkästään tunnu hyvältä. Se myös näyttää aivan mallikkaalta – nollaprosenttikin on 56. Vierailen harvoin agi.fi:n rankingissa, mutta SM-nollia tarkastaessani huomasin Nelehin olevan jopa sijalla 19. Hassua.

Kun pari viikkoa sitten saavuimme kotiin, fakta iski vihdoin tajuntaani: Neleh todella on lähdössä arvokilpailuihin. Ajatus Nelehistä ja minusta köröttelemässä päiväseltään Nastolaan aivan kahdestaan kuulostaa viehättävältä. Koska niin ei pitänyt käydä, suhtaudun tämän vuoden osallistumisoikeuteen vapaalippuna. Mitä sitten, jos menee pieleen? Tärkeintä on nauttia hetkestä. Käytän tikettini niin kuin parhaaksi näen, eli teemme Nelehin kanssa täydellä sydämellä sitä hyvänmielen paineetonta agilitya, jota osaamme. Meidän agilityamme.

Eon uudet vaatteet

Eo ennen kastraatiota Visulahdessa kesällä 2009

Eo is back. Heti, kun saavuimme kotiin, Eo pääsi Moserin paljastavaan käsittelyyn. En ajele koiriani kaljuksi vain huvin vuoksi. Eon kohdalla se oli välttämätöntä. En yksinkertaisesti kehtaa kävellä kadulla niin lihavannäköisen ja takkuisen roskaimurin kanssa.

Eo oli valehtelematta tuplasti niin leveä kuin Neleh. Kun Eon alkuperäistä turkin laatua vertaa Hannan kuvaamaan pätkään, jossa Eo esiintyy nykyisessä luonnontilassaan, jokainen ymmärtänee järkytykseni nähdessäni koirani pitkästä aikaa:



Uusi kalju lopputulos on sentään edellistä pukua armollisempi. Oulun kisoissa tuomarin täytyi kokeilla Eoa todetakseen, ettei se ole paksu. Suttuisen kuoren alta paljastui linjakas ja timmi Eo. Ainoa miinuspuoli on se, että silmällä menee aikansa tottua erottamaan Neleh ja Eo toisistaan. Kahden viikon kuluttua turkin pituus on parhaimmillaan.

Mini- ja medikoiran ero

Myös Eon kuulo reistailee. Liekö kyse siitä vai iän tuomasta lunkiudesta, nykyään Eo tuntuu nauttivan olostaan kaikissa olosuhteissa – entinen remmiräyhäri ohittaa uhittelevimmankin piskin ilman vastareaktiota. Nelehillä on omat pelisääntönsä huushollissamme. Eonkin kankeudet liittyvät tällä hetkellä arjen perustoimintoihin, jotka ennen kuuluivat pojan sanavarastoon. Harjoittelukohteita ovat esimerkiksi kepin (halon) luovuttaminen ennen kotiovea.

Eon liittymistä laumaamme ei oikeastaan edes huomaa. Tai no, ensimmäisenä iltana se ahmaisi keittiön pöydältä muropaketin, mutta muuten olemme eläneet täydellisessä yhteisymmärryksessä. Kahden spanielin yhtäaikainen käskytys käsimerkein on toki välillä haastavaa. Toisaalta eipähän tarvitse enää huolehtia siitä, vastaako Eo kotona ollessaan naapurin koiran haukkuun. Inhimillisestä näkökulmasta on surullista, ettei koira tunne edes omaa nimeään. Koiran maailmassa sillä, tuleeko käsky sanallisesti vai huitomalla, on tuskin mitään merkitystä. Tärkeintä on, että Eo vaikuttaa täysin tyytyväiseltä ja iloiselta koiralta.