NEJ-muistio

Kaikki mitä olen halunnut sanoa

2011-06-26T17:42:00.000+03:00

NEJ-muistion tarina päättyy agilityn SM-kilpailuihin. Lajinsa viimeisiä skabojamme voin muistella lämmöllä. Onnistuminen on sitä, että Neleh tiesi koko ajan mihin mennään ja minä olin reilu ohjaaja.

Vaikka petasin koiran reitin parhaalla mahdollisella tavalla, Neleh ei löytänyt putken suuta vaan pamautti päätä pahkaa esteen kylkeen. Radan jälkeen selvisi, että tuomari oli rokottanut Nelehiä myös pituuden kosketuksesta. Siihen virheeseen eivät olisi auttaneet tasajaloin hyppelyt saati kärrynpyörät. Agility nyt vain on sellaista.

Kuusi kertaa näissä kisoissa on opettanut, ettei harmistua saa. Mitä sitten, vaikka koiran jalka osuu pituuteen ja kaveri juoksee päin putkea? Ei Neleh hoksannut, että pieleen meni. Neleh tuli maaliin voittajana. Nopeus pienen putkitörmäyksen kanssa oli noin 4,1 metrin luokkaa. Se on tavanomaista kyytiä meille. Samoin aattein jatkamme Seinäjoella.

Vappu Alatalo totesi, että tavoitteita pohtiessaan kilpailijan tulee huomioda, onko menopelinä Porsche vai Lada. Arvostukseni agilityohjaajia ja -kouluttajia kohtaan ei perustu koiran nopeuteen tai menestykseen. Upea koira voi saada keskinkertaisen ohjaajan kanssa loistavia tuloksia. Taitava kouluttaja sen sijaan tekee keskinkertaisestakin koirasta voittajan. Agility on nyt mielenkiintoisempaa kuin koskaan. Kouluttaminen pelkästään bc-näkökulmasta on unohdettu, mikä näkyy kilparadoilla. Uusia tuhkimotarinoita tupsahtelee tuon tuosta. Tahdon ajatella, että Jente on viritetty Lada. Kyse ei siis ole Jenten rajoitteista vaan omista puutteistani. Kuva siitä, millaiseksi ohjaajaksi haluan kehittyä, on selkeä.

NEJ-muistion taru on hyvä lopettaa seesteisiin tunnelmiin. Viiden vuoden aikana päiväkirjamainen raportointi on kehittynyt omannäköisekseni. Ei minusta ole kirjoittamaan mitään elämää suurempaa, mutta se ei ole estänyt leikittelemästä sanoilla omaksi ilokseni. Lopettamispäätöksen teen haikeana, mutta helpottuneena. Sanomisiani ei voida enää käyttää minua vastaan, eikä rehellisenä tarkoittamiani asioita käännetä joksikin ihan muuksi.

Kaikkea kestää aikansa, sanotaan. Nyt, kun tarvitsen aikaa muuhun, minunkin on aika siirtyä vehreämpiin maisemiin. Ilman elämän käänteiden pohtimista blogitekstien muodossa voin keskittyä tärkeimpään, nauttia hetkestä ja luoda uusia muistoja. Liikkuva kuva tarjoaa mielenkiintoisia kerronnan mahdollisuuksia, mutta blogimaailmaa vähemmän aihetta henkilökohtaiseen kritiikkiin. NEJ-poppoo ei sittenkään katoa maailman kartalta, vaan jatkaa riehakasta kulkuaan YouTuben rokkaavassa miljöössä:

Vielä on kerrottavana hieno uutinen. Keskikesän auringon säteet ulottuvat Fasun risukasaankin. Vaikka ensimmäisen eläinlääkärin diagnoosi oli musertava, leikkauspäivänä polvea ei saatu paikoiltaan. Ei mitenkään päin provosoituna, eikä edes koiran ollessa rauhoitettuna. Kasa röntgenkuvia vakuutti pidättäytymään suunnitellusta operaatiosta: leikattu polvi ei voisi olla siistimpi. Näemme parhaaksi luottaa leikkaavan lääkärin sanaan. Pitkän tutkimussession päätteeksi lihaskuntoharjoittelu määrättiin edelleen tärkeimmäksi lääkkeeksi. Fasu komennettiin liikkumaan siten, miten koiran mieli tekee. Senni vapautti Fasun. Ja Fasuhan juoksi.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Minä kiitän uskollisia lukijoitamme ja kumarran syvään.

Hallittu kaaos. Vuosi sitten juhannuksena näpätty otos kiteyttää oivasti joukkiomme luonteen yksiin raameihin.

Koska yksi on ihan erilainen kuin kaikki muut

2011-06-17T23:52:00.016+03:00

Kävi niin kuin missään tapauksessa ei olisi pitänyt käydä. Olen päättänyt kiikuttaa Jenten astutettavaksi ensi syksynä.

Uroksena toiminee Sveitsin-sukuinen ruotsintuonti Rölli, jonka jälkeläiset ovat olleet vallan kivoja. Rölli on huvittava koira, joka tapaa roikkua katosta riippuvassa tennispallossa.

Jos pennut tulevat emäänsä, ne ovat luonteeltaan jotain muuta kuin herranterttuja. Ne tarvitsevat johdonmukaiset pelisäännöt eivätkä välttämättä tyydy loikoilemaan silkkityynyllä. Jente on minun unelmieni koira – se toimii kotona, vapaalla ja harrastuksissa.

Median viimeaikaiset kirjoittelut eivät aseta cavalieria imartelevaan valoon. Rodun vitsauksista on viljalti tietoa, ja myös tutustumisen arvoisia käytännön kokemuksia löytyy. Tervettä cavalieria voisi luonnehtia lottovoitoksi. Minulla on käynyt hyvä tuuri, sillä kaikki koirani ovat olleet vähintään kuusi oikein. Eo ei ole koskaan tarvinnut eläinlääkäripalveluita, mutta täyssisarensa lappua ei sen sijaan tarvinnut palauttaa R-kioskille.

Jos joku on kiinnostunut omasta agilityäkäpussista, lisää voi kysellä niin Chirpy-kennelistä kuin minultakin (neon[at]netti.fi).

Perus-Jente – se häipyy.

Kuvat ovat filmaattisen sisareni Hanna Karjalaisen käsialaa.

Helle on asennekysymys

2011-06-13T17:05:00.001+03:00

Ohikulkijoiden TOP4

2011-06-09T22:41:00.001+03:00

Kirjava laumani herättää herkästi huomiota turuilla ja toreilla. On uskomatonta, kuinka monille koirien kanssa ulkoilu aiheuttaa edelleen 2010-luvulla suuria tunteita – ihmetystä, inhoa ja ihastelua. Parhaimmillaan näky lumoaa katsojan, jolloin ulkoiluttaja jää täysin toisarvoiseksi asiaksi. Tilanne takaa minulle erinomaisen tarkkailupaikan näkymättömissä. Siksi laadin pienen listan havaitsemistani stereotyypeistä:

4. Pyöräilevät miekkoset

He viilettävät rennosti ohi. Myös ensisilmäys ohittaa meidät nopeasti. Kunnes näky piirtyy kaverin tajuntaan, katse palaa nopeasti takaisin. Herra Liikennevaara keskittyy pyöränsä ohjaamiseen vasta sitten, kun tuijottaminen käy fyysisesti mahdottomaksi.

Toiset viehätysvoimallaan ja toppahousuillaan. Minä lehmäjengilläni.

3. Tyylilyylit

He eivät ole naisia isolla ännällä vaan caps lockilla. Ylpeästi tepastelevat usein keski-iän ylittäneet naikkoset ovat ehdottoman huoliteltuja. Ohitustilanteessa lyyli piiloutuu tyylikkyytensä taakse ja ottaa kiintopisteen horisontista. Ilme paljastaa kimulin todellisen luonteen. Pakkelikerros ei kykene pelastamaan lopputulosta.

Hienostoemäntää seuraa kolmimetrinen parfyymivana, joka aiheuttaa sekä minussa että koirissani aivastuskohtauksen.

2. Juoppolallit ja muut hörhöt

He ovat jääräpäisen vakuuttuneita siitä, että harrastan vilkasta kenneltoimintaa. En jaksa olla ihmettelemättä, mistä ainaiset kennelsyytökset juontavat juurensa. Ryhmällä on erityisen vanhanaikainen näkemys koiranpidosta. Vakuutteluista huolimatta faktat uppoavat varsin heikosti: Koirani ovat sisäsiistejä. Emme harrasta näyttelyitä. Koirani ei olisi millään kyennyt tekemään päänsä kokoista läjää pihanurmelle. Ei, en missään tapauksessa myy koiriani.

Kolmannen pentukyselyn jälkeen annan periksi. Minkäs teet.

1. Koirattomat mammat

He jakaantuvat selkeästi kahteen vastakkaiseen joukkoon. Modernit mutsit ovat usein nuoria äitejä, jotka suhtautuvat koirakansalaisiin ehdottoman positiivisesti hyvänä opetuskappaleena. On tärkeää käydä läpi, kuinka se koira sanoo, ja vanhempia natiaisia opastetaan lähestymään ja silittämään turrea oikein.

Hysteeriset äipät ovat toista maata. He kiihdyttävät vauhtiaan ja puskevat ohitsemme rystyset valkoisena lastenvaunujaan puristaen. He ovat vakuuttuneita siitä, että koirani irroittautuu ninjamaisen liikkeen avulla hihnastaan, loikkaa kaksoisvoltilla silmittömän raivon vallassa vaunuihin ja raatelee pikku päivänsäteen. Hyvät rouvat, voin vakuuttaa, ettei koirissani piile supervoimia. Ihmistoukka herättää niissä yhtä vähän mielenkiintoa kuin minussakin. Eli ei yhtään.

Loppuun vielä yleisimmät lasten suusta:

"Ne on ihan samannäköisiä!"

"Yksi on ihan erilainen kuin kaikki muut!"

Kaikki aivan totta.

Niin se vain on, että viihdymme parhaiten metsän synkimmässä rämeikössä. Keskenämme. Yksin.

Muotitietoinen

2011-06-08T23:40:00.011+03:00

En yleensä seuraa uusimpia villityksiä. Olen skeptinen. Jaanan ja Janin luona Jente tutustui suosiota niittäneeseen koiranleluun. Jente ei päässyt tekokarvasta yli koko viikonlopun aikana. Niin meillekin hankittiin oma karva. Heti alkuun retale herätti mielenkiintoa koko porukassa. Tupsuke joutui Krumin ja Eon taisteluvälikappaleeksi, josta se selvisi hienosti ehjänä. Sittemmin haisunäädästä on tullut Jenten tärkein aarre. Jente kantelee sitä ympäriinsä ja ärisee kaikille muille.

Jente-tyllerö osallistui sunnuntaina viimeisiin suunniteltuihin kisoihinsa. Jente-agility jää treenitauolle ristiriitaisissa tunnelmissa. Olemme olleet kolmosissa jo yli vuoden, joten on perin kummallista, ettemme ole tänä vuonna edes SM-kilpailuissa. Kuitenkin päälimmäinen tunne on, uskomatonta kyllä, helpotus. Arvokisaradat eivät suomalaiseen tyyliinsä ole taatusti tippaakaan helpompia kuin sunnuntain A-rata, joka oli meille vaikea oikeastaan joka kohdassa. Selviydyimme monesta vaikeudesta oikein hyvin, mutta oli vain ajan kysymys, koska karahdamme väärälle reitille. Ei mitään tekosyitä – se oli todellakin vain ajan kysymys. Putken väärä pää esteen numero kaksitoista jälkeen oli tämän radan akilleen kantapäämme.

Ohjauskuvioiden toimivuuden perusperiaatteet ja loogisuus rauhoittavat mieltä. Paitsi Jenten tapauksessa, jossa ne eivät toimi. Lämppähypyillä lähdin tekemään vaatimatonta pakkovalssia. Jente hyppäsi aidan selkäni takaa väärään suuntaan viisi kertaa ja kiersi lopulta siivekkeen todella köpösti. Session pelastamiseksi siirryin sulavasti ennakoivaan valssiin, jota selkeämmäksi agility tuskin käy. Koska Jentestä oli selkeys kaukana, koira kääntyi väärään suuntaan, eli ohjaajasta poispäin, niin monta kertaa, että lopetin. Ää. Miten koiran voi kouluttaa (tai olla kouluttamatta) niin pieleen, että se menee milloin mihinkin?

B-rata oli profiililtaan meille suotuisampi. Kolme hirvittävää putkiansaa löytyi, mutta muuten kierros oli selvää kauraa. Kyllä, pysäytin Jenten kunnolla kontakteille, ja kyllä, varmistin kaikki kolme putkea niin kökösti, että ne varmasti onnistuivat. Nollatulos, toinen sija ja etenemä himppua vaille neljä metriä sekunnissa on tällä hetkellä parasta, mihin ohjaajana pystyn.

Normaalisti olisin vahdannut kisat videolta, ollut tyytyväinen ratoihin ja siirtynyt eteenpäin. Koska uskollinen keponi on Porissa ja radat jäivät filmaamatta, jäin summaamaan harjoiteltavia asioita. Niitä on paljon. Onneksi olen täynnä kesäistä voimaa, hienoja ideoita ja ääliömäistä tarmoa. Aurinko tekee sellaiset temput, että vaikken ole viitsinyt koko keväänä pyöräillä kahdeksan kilometrin koulumatkaa, nyt poljen töihin kuusitoista. Paljon on tehtävää. Ei siinä mitään. Otan haasteen vastaan.

Jenten mielestä sorsalammen pitäisi kuulua jokaisen kisapaikan vakiovarustukseen. Senhän tietää, missä pieni spanieli vietti kaikki väliajat. Muutama maksimaalinen pulikointi viimeisteli Jenten kesäpäivän viimeisen päälle onnistuneeksi. Kuvassa onnellinen Jente lipuu pois.

Vielä kerran

2011-06-04T23:42:00.001+03:00

Nelehin sydämestä viime vuoden toukokuussa kuulunut on-off-sivuääni merkitsi minulle lopun alkua. Kesä oli todennäköisimmin Nelehin viimeinen arvokisakesä, joten asioiden täytyi sujua sen mukaisesti. Eihän siinä niin käynyt. Radat menivät pieleen. Olin apea.

Pettymyksen jälkeen tekemisen riemu palasi. Syksyllä muutimme Tampereelle, ja Neleh teki agilitya yhtä intohimoisesti kuin aina ennenkin. Kisailimme 1–2 starttia päivässä niin kuin mikä tahansa niistä olisi ollut viimeinen. Kun periaatetta toteutti aikansa, siitä tuli automaatio. Lakkasin ajattelemasta, miten teknisesti taitamattomia olemme, miten kehityskaaremme on pysähtynyt, miten olemme taantuneet, miten tyhmiä ratkaisuja joudun kuurouden takia tekemään, ja miten emme ole lainkaan harjoitelleet. Ja nollia alkoi tulla. Kaikissa Jenten epäonnistumisissa Neleh on ollut kantava voimani: mummon kanssa puhtaan radan tekeminen on ollut vaivatonta.

Alkuvuonna kolmen kuukauden sairasjakso harhautti ajatukseni kauas kesän kisoista. Koira ei lähtenyt toipumaan toivotulla tavalla. Pohdin, oliko se nyt tässä. Ei se ollut.

Kaikkein paras juttu on se, ettei Nelehin sydänsairaudessa ole tullut vuoden aikana takapakkia. Ääni kuuluu, mutta siinä se. Paitsi, että Neleh kykenee yhä tekemään yli neljän metrin sekuntietenemiä, mikään asia koirassa ei ole muuttunut. Oulussa Neleh on aina ollut oma kavala itsensä. Edellisellä vierailulla yllätimme muorin seisomassa hellalla kiehuvaa puuroa ihmetellen. Viimeksi koira putsasi tiskipöydältä sekä kissojen ruuat että kolme ja puoli kuppia koirien valmiina olleita annoksia. Enempää se ei ollut jaksanut. Näiden harharetkien vuoksi meillä ei jätetä koiria yksin poistamatta keittiön sulakkeita, vaikkei Neleh olekaan koskaan hypännyt vastaaville tasoille kotona.

Vastikään tarkastelin tulostasoamme syksystä nykyhetkeen. Neleh ei pelkästään tunnu hyvältä. Se myös näyttää aivan mallikkaalta – nollaprosenttikin on 56. Vierailen harvoin agi.fi:n rankingissa, mutta SM-nollia tarkastaessani huomasin Nelehin olevan jopa sijalla 19. Hassua.

Kun pari viikkoa sitten saavuimme kotiin, fakta iski vihdoin tajuntaani: Neleh todella on lähdössä arvokilpailuihin. Ajatus Nelehistä ja minusta köröttelemässä päiväseltään Nastolaan aivan kahdestaan kuulostaa viehättävältä. Koska niin ei pitänyt käydä, suhtaudun tämän vuoden osallistumisoikeuteen vapaalippuna. Mitä sitten, jos menee pieleen? Tärkeintä on nauttia hetkestä. Käytän tikettini niin kuin parhaaksi näen, eli teemme Nelehin kanssa täydellä sydämellä sitä hyvänmielen paineetonta agilitya, jota osaamme. Meidän agilityamme.

Eon uudet vaatteet

2011-06-02T09:44:00.002+03:00

Eo ennen kastraatiota Visulahdessa kesällä 2009

Eo is back. Heti, kun saavuimme kotiin, Eo pääsi Moserin paljastavaan käsittelyyn. En ajele koiriani kaljuksi vain huvin vuoksi. Eon kohdalla se oli välttämätöntä. En yksinkertaisesti kehtaa kävellä kadulla niin lihavannäköisen ja takkuisen roskaimurin kanssa.

Eo oli valehtelematta tuplasti niin leveä kuin Neleh. Kun Eon alkuperäistä turkin laatua vertaa Hannan kuvaamaan pätkään, jossa Eo esiintyy nykyisessä luonnontilassaan, jokainen ymmärtänee järkytykseni nähdessäni koirani pitkästä aikaa:

Uusi kalju lopputulos on sentään edellistä pukua armollisempi. Oulun kisoissa tuomarin täytyi kokeilla Eoa todetakseen, ettei se ole paksu. Suttuisen kuoren alta paljastui linjakas ja timmi Eo. Ainoa miinuspuoli on se, että silmällä menee aikansa tottua erottamaan Neleh ja Eo toisistaan. Kahden viikon kuluttua turkin pituus on parhaimmillaan.

Mini- ja medikoiran ero

Myös Eon kuulo reistailee. Liekö kyse siitä vai iän tuomasta lunkiudesta, nykyään Eo tuntuu nauttivan olostaan kaikissa olosuhteissa – entinen remmiräyhäri ohittaa uhittelevimmankin piskin ilman vastareaktiota. Nelehillä on omat pelisääntönsä huushollissamme. Eonkin kankeudet liittyvät tällä hetkellä arjen perustoimintoihin, jotka ennen kuuluivat pojan sanavarastoon. Harjoittelukohteita ovat esimerkiksi kepin (halon) luovuttaminen ennen kotiovea.

Eon liittymistä laumaamme ei oikeastaan edes huomaa. Tai no, ensimmäisenä iltana se ahmaisi keittiön pöydältä muropaketin, mutta muuten olemme eläneet täydellisessä yhteisymmärryksessä. Kahden spanielin yhtäaikainen käskytys käsimerkein on toki välillä haastavaa. Toisaalta eipähän tarvitse enää huolehtia siitä, vastaako Eo kotona ollessaan naapurin koiran haukkuun. Inhimillisestä näkökulmasta on surullista, ettei koira tunne edes omaa nimeään. Koiran maailmassa sillä, tuleeko käsky sanallisesti vai huitomalla, on tuskin mitään merkitystä. Tärkeintä on, että Eo vaikuttaa täysin tyytyväiseltä ja iloiselta koiralta.

Synnäriltä Nokialle

2011-05-30T23:58:00.001+03:00

Tsirppi on Kvaakun kaveri, aidosti sirkuttava sinirinta. Jente tappaa sekä Kvaakun että Tsirpin. Esa heitti Tsirpin lattialle. Jente poimi sen suuhunsa aivan liian hellästi, mikä herätti huomioni. Olin rekisteröinyt merkit jo aiemmin, mutta vasta, kun Jente kiikutti linnun pedilleen ja alkoi hautoa sitä, totesin koirani erittävän maitoa. Jente kärsii äitiyden huumasta. Jenten sytytys oli myöhäinen, sillä kalenteri täsmensi lasketunajan Norjaan. Jentellä oli tuolloin muuta ajateltavaa.

Jente on ensimmäinen koirani, joka ilmentää valeraskautta. Se onkin todellinen ihme: Neleh steriloitiin nelivuotiaana, ja toinen koirani on uros. Tsirppi piilotettiin takaisin kaappiinsa, ja Jentelle keksittiin muuta tekemistä.

Seuraavana päivänä pennunpunaiset unelmat haihtuivat, kun Jente pääsi kisaamaan. Kisaturneen jälkeen olemme edelleen agituplaa vailla, ja olen lakannut haikailemasta arvokisojen perään. Jätin niuhottavan minäni Ouluun, ja päätin keskittyä nauttimaan menosta, kun vielä voin.

Jente oli ihana, kuuliaisempi ja tulisempi kuin koskaan. Se tuntui myös nopeammalta, mikä johtunee siitä, että koira todella kulki, minne halusin. Berglundin hyppäri ei luonnollisesti ollut meidän juttumme. Niitä yhtätoista ensimmäistä estettä, jotka kulkivat vakaasti kuin juna, fiilistelen edelleen. Sen jälkeen olin liian hidas ja putosin kartalta. Pyöräytin Jenten ympäri neljä kertaa ja räpelsin meidät maaliin. Se oli ehkä hirvein nollamme, mutta ei edes hitain.

Tuplanollaa ei ole koskaan pedattu paremmin. Siinä se oli tarjolla hopeavadilla juuri niin kuin se vain voi olla. Räsäsen radat eivät olisi voineet olla enempää Jenteä. Kontaktierottelut, etumatka kontakteilta, ei putkiansoja, vain suoria ja loogisia linjoja. Ja mitä teen – saan koiran äärimmäisen yksinkertaisessa kohdassa kääntymään väärään suuntaan väärälle hypylle. Tyhmyyteni kruunasi päättävän radan kielto tavallistakin tavanomaisemmalla hypyllä.

Olin äärimmäisen tyytyväinen Jenteen. Se antoi kaikkensa. Radat ovat menneet kautta aikain sitä paremmin mitä vähemmän pingotan. Rentoutta vaaditaan nytkin. Jente ansaitsee ohjaajan, joka antaa radalla yhtä paljon kuin se itse. Minä olen pelkuri eikä minulla ole tarpeeksi itseluottamusta. Ennen pakollista kesätaukoa käymme vielä kotikisoissa. Yritän olla Jenten arvoinen ohjaaja. Edes kerran.

Kivempiin tunnelmiin

2011-05-26T18:59:00.001+03:00

Hyödynsimme lyhyen kesälomamme tehokkaasti. Se oli liikkuva ja kovin mukava.

Kuopion keikan kulutimme agilityn merkeissä. Jaana ja Jani kestitsivät meitä yltäkylläisesti. Suuri kiitos heille! Seltin poikanen hämmentyi onnesta päästessään synnyinkonnuilleen. Muut koiramme olivat niin kuin koirat tapaavat olla. Tämän possen kanssa on kiva matkustaa. Ne tulevat niin hyvin toimeen vieraissa kodeissa ja laumoissa. Kuopiossa on ihanaa. En asunut siellä edes kahta vuotta, mutta aika jätti syvän kaipuun Pohjois-Savoon. Kulttuurishokki pääsi iskemään. Olen jo tottunut Etelä-Suomen kisatapaan, jossa vain enimmäkseen möllötetään. Savossa kuulumisia kälätetään koko ajan suu vaahdossa niin, että itse kilpailu unohtuu.

Kauniista Kuopiosta tiemme kävi uljaaseen Narvikiin, jossa kevät oli pidemmällä kuin Kemissä. Turisteilla on aina hauskaa. Koirilla oli tilaa juosta. Niin tundra pöllysi. Kuljeksimme siellä, täällä, tuolla, ja missä mieli teki. Ritva ja Leena olivat varautuneet onnistuneesti tukevalla muonituksella. Riitti, kun vain olimme.

Kisat löytyivät yksinkertaisen ohjeen mukaan. Ei siellä ollut muita kenttiä. Kisaaminen oli helppoa, sillä norjalaiset olivat hyvin ystävällisiä ja pitivät huolen siitä, että olimme oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Norjalaiset tekivät ehdottomasti pohjoisruotsalaisia kollegoitaan lämpimämmän vaikutuksen. Voihan olla, että he elivät edellispäiväistä juhlahumua. Itsenäisyyspäivä on norjalaisille kova juttu. Olisi vaikea kuvitella suomalaisten tälläytyvän joukolla kansallispukuihin.

Onneksi Hanna oli mukana kuvaamassa. Koko porukan filmaaminen ei olisi muuten onnistunut. Toivoin valion arvoa Nelehille, koska se tuskin saa enää mahdollisuutta kilpailla ulkomailla. Epäilin loppuun saakka, jaetaanko kisoissa lainkaan sertejä. Siksi lopputulos ei jäänyt harmittamaan. Mitäs Neleh titteleistä. Jente kaappasi agilitysertin mummon nenän edestä. Hyppyradalla Neleh pudotti itsensä kisasta kaatamalla pituuden palikan. Agility oli rennon mukavaa. Rentoa mukavuutta voisi olla Suomenkin puolella enemmän.

Oulussa palasimme Jenten kanssa totutulle tasollemme. Radalla sattui kaikenlaista ja vähän päälle. Mutta jotain hykerryttävän hienoa tapahtui: arkkivihollisemme putki-kontakti-erottelu on voitettu! Jente tuli ja suuntasi katseensa putkeen, ja sitten – viesti upposi, kun pikku lehmä käänsi kurssinsa puomille. Oo, Jenten pääkopassa on sittenkin monimutkaista elämää. Ja ei, kyseessä ei ollut sattuma. Jente teki temppunsa kolmella eri radalla.

Voisin jo vihastua kaikista kämmeistä. Jentelle ei voi suuttua, koska se on kuin sarjakuvahahmo. Yhtä huvittava. Jenten kanssa täytyy vain ymmärtää, ettei se tee ikinä mitään vain palvellakseen muita. Jente tekee sitä, mikä Jenteä huvittaa. Minun tehtäväni on saada koira ymmärtämään agilityn olevan sille edullista. Tämä on yksi seikka, joka erottaa rotuja toisistaan. Ja yksi syy, miksi koira rikkoisi itsensä agilityssa.

Kunnollinen irtiotto arjesta oli tarpeen. Ensi viikolla elämä helpottuu, kun koulun ja töiden sijaan tarvitsee tehdä vain töitä. Luksusta. Sitten voin alkaa suunnitella tulevaisuutta toden teolla.

Miten paljon pieni koira kestää?

2011-05-25T20:30:00.000+03:00

Surullinen uutinen koskee Fasua, jonka osalta agilityt on mitä luultavimmin liidelty. Kahden suuren polvioperaation ja niitä seuranneiden pitkien kuntoutusjaksojen jälkeen tulevaisuus näytti vihdoin valoisammalta. Viikonloppuna matto vedettiin jälleen jalkojen alta, jo kolmannen kerran. Matka voittajasta häviäjäksi on lyhyt.

Onneksi Senni hoksasi epäillä jonkin olevan vinossa ennen kilpailustarttia. Tällä kertaa agilitytragedialta vältyttiin Sennin harjaantuneen silmän ansiosta. Se, miten kertaalleen leikattu, hyvin huollettu ja vielä syksyllä hyväksi todettu polvi pettää, on mysteeri.

Jos kurjuutta on kaadettava yhden tytön harteille, keskiviikkona sitä tuli lisää. Oli käsittämättömän huono sattuma, että Fasun polvi kävi poissa paikaltaan juuri luonnetestitilanteessa. Vaikka polvi palautui heti uraansa, eikä suurempaa draamaa koettu, testi keskeytettiin, sillä se lienee tapana. Koska pimeään huoneeseen ja laukauksiin asti ei päästy, myöskään arviota ei kuultu.

Kun nallekarkit ovat kokonaan loppuneet, paraskaan aikomus ei riitä. Pettymys on suuri, koska Senni on tehnyt monin verroin tavallista agilityharrastajaa enemmän töitä, jotta voisi harrastaa agilitya Fasun ehdoilla. Eläinlääkärit ovat suhtautuneet Fasun harrastuksiin myönteisesti samalla, kun useat polvileikatut agilitykoirat toimivat rohkaisevina esimerkkeinä. Senni ehti kirmata b-maajoukkueessa, saada ensimmäisen hyppysertinsä ja kokea niin alamäkiä kuin hienojakin hetkiä Fasun kanssa. On vaikea hyväksyä, että kaksi repaleista agilityvuotta päättyy pisteeseen. Kaikki jäi kesken. 16-vuotiaan ei pitäisi joutua leikkauttamaan koiraansa kolmea kertaa. 5-vuotiaan ei pitäisi joutua eläkkeelle agilitysta.

Nyt Fasu joutuu uuteen leikkaukseen. Voimme vain toivoa, että kaikki sujuisi yhtä mallikkaasti kuin edellisillä kerroilla. Kunpa Fasu voisi vielä elää koiran elämää.

Tyriä voi muutenkin kuin radalla

2011-05-10T17:08:00.003+03:00

Vappuna Nelehin puuhka sai kyytiä. Neleh ei ole enää kanamainen. Nyt Neleh on kuin kalkkuna.

NEJ-muistio on jo tovin ollut muuttumassa JENTE-muistioksi. Eo ei ole kotona, ja Neleh on kärsinyt silmiensä kanssa. Kärsiessä vuoden neljännes vierähti nopeasti. Tampereella eläinlääkäriajan saaminen osoittautui haastavaksi. Alun perin pieni vaiva paheni ja toipuminen pitkittyi. Silmän kuivuminen kuoppaansa ei ole akuuttia hoitoa vaativa tila, mutta epäreiluus kirpaisee siinä vaiheessa, kun oma koira on oikeasti kipeä, ja toiset pääsevät rutiinisilmätarkastuksiin. Lisäksi koko farssi olisi jossain muualla hoidettu monta sataa euroa halvemmalla.

Jos ensi kerta koittaa, olen viisaampi. Raahaan koirani mihin tahansa kaukaisuuteen, ja vaadin saada lääkkeet ajoissa enkä vasta viikkojen kuluttua. Hyvää on se, että kaiken syynäyksen tuloksena Nelehistä ei löytynyt uusia vikoja. Myös sydän on ennallaan, eikä kaihia näe ilman pupillin laajentamista.

Vaikka olemme lenkkeilleet ahkerasti, aksaamaton Neleh on ollut kotona pikkuhirviö: se hyppii jatkuvasti tasajalkaa, önisee ja tahtoo tappaa Oprin. Äitienpäivän kunniaksi ja muutenkin vain Neleh pääsi kisaamaan Hämeenkyröön. Uusi erittäin puli kesätukka oli tarpeen lämpimässä kevätsäässä. Neleh ei läähättänyt ennen rataa. Jente läähätti, mutta kisapaikan oivalla metsiköllä oli osansa asiaan. Väliajoilla Jente kirmaili, ja jouduin rääkäisemään ilkeästi perään koiran kadotessa omille teilleen pariin otteeseen.

Päivän parhaista nauruista vastasin minä itse. Kuvittelin kirkkain silmin ilmoittaneeni koirani ensimmäiselle ja viimeiselle radalle. Kävi niin, että väännyin lähes väkisin Nelehin kanssa minien päivän aloittaneelle B-radalle. Voi nolous. Kaikkea pitää näköjään koittaa. Lohdullisinta on se, ettemme jääneet munimaan radalle pitkäksi aikaa. Teimme näpsäkän suorituksen lennokkaalla puomilla. Nelehin kontaktit ovat täydelliset killerit. Koiralla ei ole oikeasta suoritustavasta minkäänlaista mielikuvaa.

Mummo oli liekeissä. Ollessaan kipeä koira tuntuu vanhenevan silmissä. Sairasjakson jälkeen olinkin kovasti mielissäni siitä, ettei Nelehissä ollut aistittavissa mitään vanhenemisen merkkejä. Sama vanha karvaturpa on vielä mukana kuvioissa. Neleh on iloisen mielen höntsäilykisakoira. Jente täräytti oman ratansa suurimpaan kompastuskiveensä, keppeihin.

Toisella (ensimmäisellä) radalla Neleh karkasi törkeästi lähdöstä, kun mietiskelin omiani. Luvaton pinkominen on kuin kaataisi kylmän vesiämpärin niskaan. Terästäydyin, ja nollatulos tuli alun hässäkän jälkeen helposti. Jentelle virtaviivainen rata oli omiaan, ja se painelikin lähes kaksi sekuntia Nelehiä nopeammin. Jente tekee melkein nollan -kategoria sai uuden papukaijamerkin tuomiolla rima.

Hyppyrata puolestaan oli vaihteeksi yhden naisen Jente-sirkus, yleinen kaaos. Neleh pudotti tilastorimansa.

Nelehin kunniaksi pysähdyimme paluumatkalla herkuttelemaan. Ei ole lainkaan varmaa, että Neleh enää koskaan saa nollavoittoa. Jenten tulokset jäivät unholaan. Mouhiksen kolmevitoset ja okserikin ovat pysyneet kannattimillaan jokaisella treenikerralla. Luulen, että Jente on vain yksinkertaisesti pönttö, eikä se malta kisoissa. Mouhiksen väliajalla se keksi aivan itsekseen hypätä päin siivekettä sellaisella tohinalla, että tekonurmea halailivat sekä este että Jente. Onneksi kerrankin on kouluttaja, jolle on päivänselvää, että jotkut koirat ovat yksinkertaisesti yksinkertaisempia kuin toiset. Saimme oivia vinkkejä.

En ehdi jäädä murehtimaan Jenten toilailuja, sillä suuntaan ajatukseni tulevaan viikonloppuun Pohjois-Savossa. Aion nauttia suunnattomasti agilitysta seuraavat viikot, oli koirani miten höhlä tahansa. Olen onnekas, sillä minulla on kaksi koiraa, jotka ovat hulluna lajiin.

Entäs Oulu?

Eolle kuuluu mukavaa varsinkin nyt, kun se on saanut spanieliystävän. Oikeastaan Eo ei edes pidä pennuista. Oulussa poika juoksi hyppyradan nollana sijoittuen viidenneksi. Tänä keväänä Eo kilpailee vielä kerran. Tiemme kohtaavat parin viikon kuluttua Oulussa, joka on kevään kisaturneemme viimeinen etappi.

Täyttä höyryä

2011-05-02T07:14:00.001+03:00

Tämän viikon Mouhis-harkat sujuivat huomattavasti viimekertaisia paremmin. Asenne oli parempi, ohjaus sujui paremmin, koira meni paremmin. Tällä kertaa otin opikseni, paremmin.

Olin varma siitä, mitkä reitit ovat Jentelle optimaalisimmat. Kun vähän viilattiin, saatiin kisoissakin ongelmallinen katkeileva lanka pysymään ehjänä. Mikä hieno tunne: voimaantunut ja kykenevä. Harjoituksen tiimellyksessä hoksasin jopa sen, mikä takaleikkauksieni kohdistamisessa mättää. Se oli kauaskantoisen loistava oivallus.

En raaski kuunnella videota. Mikä tahansa sirkutus ei kelpaa tunnereaktion aiheuttajaksi, mutta kvaakkuminen on liikaa. Jente tekee kaikkensa löytääkseen äänilähteen. Jente oli poikkeuksellisen nopeasti molskis ja loiskis epävirallisten mölläreiden jäähkälenkillä pari viikkoa sitten. Yleensä se ei ole kovin hyvä hoksaamaan. Onneksi omat hoksottimeni toimivat sen verran rivakasti, että sain valjaista kiinni ennen kuin Jente syöksyi ojasta raiteille sorsaparin perässä. Samana päivänä päivittäismaastomme varrelta löytyi lisää siivekkäitä.

Sittemmin Jenten mieli on kirkastunut, ja koira on kuin talvihorroksesta herännyt. Vaivaisimmatkin lammikot on tarkastettava perinpohjaisesti kvaakkujien varalta. Aiemmin Jenten kiihdyttämiseen on tarvittu variksen kokoluokkaa oleva tipu. Nyt myös räkätit käyvät oikein hyvin. Lumien väistyttyä Jentestä on tullut jälleen Tuulikki. Onneksi koira ei katoa näköpiiristä pitkiksi ajoiksi.

En sure yhtään vesilintujen puolesta. Jopa niillä tuntuu olevan huumorintajua. Kerran jos toisenkin on mokoma kuin ilkeilläkseen polskutellut tosissaan, mutta liian hitaasti uivan Jenten ympärillä. Jente-parka kuvittelee olevansa kovinkin uljas metsästäjä, vaikka sorsatkin sille nauravat.

Huhuu, onko siellä ketään?

Jenten harharetket

2011-04-30T21:48:00.000+03:00

Yhtenä yönä Esa hävisi Tampereen asematunneliin. Jente johti retkuetta häntä pystyssä. Seuraavana aamuna pari heräsi Pellosta. Pellon rautatieasema on suuri kuin linja-autopysäkki. Asemalta on Rohki-Hallille matkaa viitisensataa metriä. Pello ei ole kovin iso paikka.

Suomen pohjoisimmissa kisoissa vallitsi vallan erilainen meininki. Kiva sellainen. Siellä voi vaikka napata lainaterrierin kilpa-aamuna. Ehkä osallistun ensi vuonna itsekin.

Ja kyllä – meikäläisten mielestä agilitylle saa nauraa. Sole niin vakavaa.

Puutoksia kehossa ja mielessä

2011-04-17T15:24:00.000+03:00

Olen harrastanut agilitya niin pitkään, etten uskonut näkeväni päivää, jolloin laji saisi mieleni apeaksi. Niin kuitenkin kävi tiistaina: tämänkertaiset Mouhis-treenit olivat agilitytaipaleemme pohjanoteeraus.

Emme millään selvinneet radasta. Jente suihki selän taakse aivan oudossa kohdassa, se ei osannut aloittaa keppejä eikä olla menemättä putkeen. Puomillakin sen vauhti vain hyytyi, eikä se jaksanut pitkän session lopussa edetä. Tuloksena oli hidas, läkähtynyt Jente, joka ei kääntynyt oikealle esteelle.

Loppujen lopuksi en tiedä, kumpi oli huonompi, minä vai Jente. Meillä on monenlaisia ongelmia, ja kaiken kukkuraksi kuulin, että Jente-agility on täynnä epäloogisuuksia. Vaikka saimme hinkattua yksittäisen kohdan toimimaan, radalla Jente meni väärää tietä. Jente ei vain osannut, minä en osannut. Oma vikanihan se on, etten ole kouluttanut koiraani.

Jentessä ei ollut ainoatakaan kehumisen aihetta. Minun Jentessäni, josta olen ollut niin ylpeä ja jonka kanssa agility on pelkästään hauskaa. Kenties ensimmäistä kertaa koskaan mietin, mitä järkeä cavalierin kanssa on harrastaa agilitya, kun se ei selvästikään sovi sille. Aina voi jossitella, mutta oikeasti en muuttaisi mitään Jenten alkukoulutuksessa. Taitoni eivät olisi riittäneet saamaan Jenteä sisäistämään tekniikat sekä pilkuntarkasti että vauhdikkaasti.

Vaikka Jente on tyhmä agilitykoira, löysää vatsaa se osaa hoitaa ihan omatoimisesti. Sinne upposivat niin Canicurit kuin Attapectinitkin.

Katsoin kotona harkkavideon läpi monta kertaa. Vyyhti alkoi purkautua. Monessa kohtaa Jente meni aivan mallikkaasti, mutta pitkää revitystä se ei kestä. Tiesin jo tänne tullessani, että Etelä-Suomessa agility on masentavaa. Tampere ei ole se Oulu, josta viisi vuotta sitten lähdin. Tampere ei todellakaan ole Kuopio, johon olen kaivannut lukuisia kertoja viimeisten kuukausien aikana. Etelässä on nähtävästi vain yksi tapa tehdä asiat oikein, ja omani on väärä. Selviytyäkseen täällä täytyy olla kova ja omapäinen.

On muistettava, että Jente on seurakoira. Sillä ei ole vahvoja käyttöominaisuuksia, jotka antaisivat sille kestävyyttä. Olen sitä mieltä, että seurakoiraa on koulutettava kuten seurakoiraa kuuluu, ellei sitä halua vetää perässään. Seurakoirakouluttajia ei ole, ja se on ongelma.

Nyt on tärkeämpää kuin koskaan tutkiskella omia vahvuuksiaan ja niitä asioita, jotka Jenten kanssa toimivat. Edistyminen tapahtuu näitä asioita kehittämällä. Meitä ei saa survottua mihinkään muottiin, ja hyvä niin. On parasta tehdä sitä, mitä osaamme, vaikkei sille löytyisikään tunnistettavaa käsitettä agilityn käsikirjasta. Ensi viikolla on treenien väliviikko, mutta sen jälkeen palaamme Mouhijärvelle aivan uudella asenteella. Silloin pidän huolen siitä, että koirani onnistuu.

Uskon Jenten suonissa virtaavan sen verran spanieliverta, että sen kanssa voi tehdä agilitya – Jenten omilla ehdoilla.

Ei mikään Hannu Hanhi

2011-04-10T23:24:00.003+03:00

Kaikki koirat eivät ole syntyneet onnellisimpien agilitytähtien alla. Fasu on kovanonnen sotureista yksi. Sellaisen koiran kohdalla mikään etukäteen suunniteltu ei pidä paikkaansa. Sitä ei voi missään nimessä verrata jatkuvan uran tehneeseen lajitoveriinsa, sillä agilitykunnon saavuttaminen on moninverroin työläämpää. Onneksi Fasu sai emännäkseen Sennin, jolle Fasu on pääasiassa kaveri eikä kisakone. Senni tuskin vaihtaisi Fasua toiseen, vastoinkäymisistä huolimatta. Kenestä olisi Fasuksi Fasun paikalle?

Olen aina miettinyt, miten Neleh voi saada aikaiseksi niin erikoislaatuisen jälkeläisen kuin Fasu on. Sopiva geenimiksaus, vai 11-vuotiaan rautainen vapaa kasvatusko teki läskistä jättipennusta jotain tyystin muuta? Ehkä Fasuksi tuleminen vaatii monia asioita. Fasu on joka tapauksessa upeimpia tuntemiani koiria: se on cavalierimaisen hyväntahtoinen, mutta vallaton tehopakkaus.

Fasu ehti kakkosluokkaan ennen vuoden 2008 ensimmäisiä kisojaan, joista joutui suoraan telakalle koko vuodeksi. Ennen seuraavaa pitkää taukoaan vuonna 2010, Fasu kirmaili kolmosissa ja B-maajoukkueessa. Ei tarvinne edes perustella, miksi Fasun agilityura ei ole ollut niin kullanhohtoinen kuin se olisi voinut olla.

Eilen Senni ja Fasu tempaisivat Oulussa hyppyradan. Kaikki meni nappiin, eli parille voitto, hyppyserti ja ensimmäinen nolla kolmosluokasta. Senni on tehnyt paljon töitä ja joutuu edelleen tekemään. Kisan voitto ei vedä vertoja henkiselle ylilyöntiasemalle, jonka Senni ansaitsi. Harppaus eteenpäin on niin suuri, että takapakin riski on tällä hetkellä pienempi kuin koskaan.

En koskaan käytä caps lockia, mutta nyt teen poikkeuksen:

ONNEA, SENE JA FASU!

Venaillaan

2011-04-09T23:12:00.006+03:00

Minulla on kisakuume. Kun kuumottaa, ei malttaisi odottaa edes muutamaa viikkoa. Jo allakan kurkkaminen sivulaatikosta aiheuttaa aktiivisuustasossani selvää kiihtymistä. Jenten kanssa meneminen on superia. Mitä enemmän kokemusta tulee, sitä suuremmaksi into kasvaa. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä kärsimättömämmäksi muutun. Nimeni on Sanna, ja olen agility-addikti. En mahda sille mitään enkä haluakaan.

Kesäkesäkesäkesäkausi – tulethan jo!

Hykertelen tyytyväisyydestä, koska Jente pääsee ensi viikosta alkaen treenaamaan Mouhijärvellä. Järkeilimme, että Jente tarvitsee ratatreeniä, selttilapsi ei niinkään. Jente ei harjoittele rataa Tallilla, mutta Krumi voi ihan hyvin tehdä yksittäisiä vauvaesteitään siellä. Jente saa ikiomaksi viimeiset kuusi harkkakertaa. Viime tuurauksesta jäi mukava mieli: pohja jousti, jalat eivät luistaneet ja Jente lensi. Minä tykkäsin. Ei tarvinnut pelätä, että Jente satuttaisi itsensä. Riitti, kun meni vain. Tämä täällä hyppii tasajalkaa odottaessaan tiistaita.

Iloitsen siitä, että Jente oppi tekemään ratatreeniä juuri Kuopiossa. Koira tuntuu arvostavan tekonurmea, koska käy sekä kisoissa että Hukka-Hallilla erityisillä kierroksilla. Ties miten hitaaksi Jente olisi oppinut matolla. Yhdet Mouhis-treenit joudumme jättämään väliin kevään kisaturneen vuoksi. Rakastan kevättä, koska silloin saa vetää ihanan kisaputken, hioa yhteistyötä ja hakea kunnon onnistumisia. Kesällä agilityrintamalla ei tapahdu määrällisesti paljoa. NEJ-muistion elämä keskittyy pääasiassa pitkiin lenkkeihin, vesirientoihin ja muuhun ulkoiluun. Ensi kesän vietämmekin ihan uusissa merkeissä, eli täällä Tampereella. Kuulostaa tylsältä, mutta ehkä keksimme jotain tekemistä.

Pelkäsin, että olen aiheuttanut Jentelle ikävyyksiä treenaamalla Tallilla. Varasin eläinfysioterapeutilta tsekkausajan, joka oli eilen. Onneksi pidempää hoitojaksoa vaativaa probleemaa ei löytynyt. Laukka on erityisen hieno ja Jente sai kehuja vahvoista syvistä lihaksistaan, vaikka lihasmassaa saisi muuten olla enemmän. En ollut edes hoksannut, että Jente piti istuessaan vasenta jalkaa oikeaa edempänä. Itse asiassa ojentajalihas oli tiukka ja vasemman eturaajan liike rajoittunut. Syy löytyi rintarangasta, jonka käsittelyllä lapa saatiin vapautumaan. Lannerangan ongelmakohdasta sentään olin tietoinen.

Jenteä kopeloitiin pitkään. Vaikka koira epäili laseria alkuun, se nautti osaavasta hoidosta kovasti. Herkkurohmuna Jente palaisi mielellään uudestaan huomion keskipisteeksi. Joudun kuitenkin tuottamaan Jentelle pettymyksen, sillä meidän pitäisi pärjätä omillamme mitä mainioimmin. Jente on niin ketterä ja vikkelä liikkeissään, etten ole koskaan osannut pelätä sen loukkaavan itseään muutoin kuin korkeintaan tapaturmaisesti. Neleh on ihan eri maata oleva köntys, ja onhan se itseään telonutkin. Olen oppinut, ettei voima ei vaadi aina paljoa vauhia.

Ei näin

2011-04-03T16:50:00.002+03:00

Hohhoijaa, kävimme oikein omassa harkkahallissa kisaamassa.

Ensimmäinen startti meni höpöksi jo kolmannen esteen jälkeen. Nökötin aivan väärässä kohdassa hartialinja suunnattuna tyystin muualle kuin kepeille. Jente on suoraviivainen koira. Ei se kaarra eikä pyöri. Minä sen sijaan olen melkoinen äly ja väläys. Välttelen aina harjoituksissa seurani hehtaarihyppyjä. Sitten poloinen yritän kisoissa twisitiä, ja oikein pikkuruisesti töpötän pylly pystyssä vain huomatakseni kuvion jälkeen, että siiveke vain jatkuu. Ja jatkuu. Siinä vaiheessa Jente menee lennokkaasti aivan vikasuuntaan. Onneksi se ei hoksannut, miten pieleen koko rata meni.

Toisella kierroksella yritin petrata. Onnistuinkin. Kunnes Jente päätti olla vauva. Kun koira on juossut 75 virallista kisastarttia, sen voisi kuvitella osaavaan edes helpon keppisyötön. Ei osannut. Jäin seisoskelemaan aivan kiusallani niille sijoilleni enkä helpottanut. Käytä Jente päätäsi, käytä! Ja käyttihän se – kolmannella kerralla. Epäonnistuminen oli harmillinen, sillä rata oli (jälleen kerran, huoh!) muutoin nappisuoritus.

Mutta hei, muurin palikat pysyivät ja kepitkin pujoteltiin kokonaisuudessaan. Mitä noille käsille voisi tehdä? Ne tuntuvat elävän radalla aivan omaa elämäänsä. Video ei sovellu herkille katsojille, sillä se sisältää runsaasti kelvotonta ohjaamista.

Niin kissa nostettiin pöydälle. Jente ei osaa enää aloittaa eikä lopettaa. Ei auta muu kuin opettaa koiralle kepit. Jo on aikakin. Kepit kuntoon kesäksi on monen kuukauden projekti. Helpommallakin pääsisi. Voin syyttää vain itseäni rotuvalinnastani. Kyllä lopussa kiitos seuraa cavalierinkin kohdalla. Mitään sellaisen kanssa ei vain kaupan päällisenä saa. Kaikki on opetettava kädestä pitäen. Onneksi nykytuntemuksella koiraa koulutetaan hoksaamaan itse. Se lyhentää prosessia huomattavasti.

Kevät on niin sakeaa kisa-aikaa, ettemme missään tapauksessa treenaisi kentällä. Siinä mielessä sauma on osuva. Kotona voi aina jotain puuhastella. Oi maa, jos viitsisit vain sulaa.

Punaista ja valkoista

2011-03-29T12:17:00.001+03:00

Sen siitä saa, kun yrittää opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. NEJ-muistio on ollut yhtä aktiivinen kuin Jente. Juoksutauolla joutuu hihnaan, eikä mitään kivaa tapahdu. Nyt tytsy on laskeutunut ruusunpunaisista kuvitelmistaan takaisin maan pinnalle.

Ikään kuin hyvitykseksi ankeista ajoista illalla on tiedossa jättimukava ylläri. Jente pääsee tuuraamaan Krumia Mouhijärven treeneihin. Omassa ajatusmaailmassani Jente tuppaa olemaan vain Jente, joten on jännää saada uutta silmää touhuillemme. Meillähän ei ole koskaan ollut omaa koutsia. Ulkopuolisista koulutuksista löytyy kokemusta peräti kahden päivän ajalta.

Toinen ratkiriemukas asia on, että pääsemme spurttailemaan hyvälle pohjalle. Viimeksi pohjoisen reissulla varasimme Torniosta tekonurmen käyttöömme. Jente puuhasteli ja päätyi hotkimaan sekä omat että Nelehin ruuat juuri ennen lähtöä. Ei sitten pystytty harkkaamaan. Harmitti hieman, sillä TamSKin kumimatto on osoittautunut killeriksi cavaliereilleni. Nelehiä en ole uskaltanut päästää halliin sitten viime vuoden kisojen, joissa se liukasteli pahoin.

Jente ei ole arasteleva koira, mutta Tallilla se juoksee kummallisesti. Kääntyminen näyttää olevan vaikeaa: koira joko valuu tai kaatuu. Sen jälkeen, kun sain Jenten kääntymään kauniisti siivekettä nuollen pakkovalssiin, mutta koira lensi saman tien nurin, päätin jättää ohjauskuvioharjoitukset suosiolla kevään ulkokaudelle. Jenten nopeuteen on joka tapauksessa panostettu alusta saakka, enkä todellakaan halua, että se alkaa hiipiä tiukat kulmat.

Iloisia tapahtumia edustavat Sennin ja kiitävän Fasun vierailu Tampereella viikko takaperin. Hetken ajan kolme sukupolvea suorassa linjassa majailivat saman katon alla. Niin se vain on, että tasapainoisesta Nelehistä on vain polvi parantunut – jos ei kirjamellisesti, ainakin vertauskuvallisesti. Olen kauhean tyytyväinen, kun niin monet asiat ovat osuneet paikoilleen näiden koirien kohdalla.

Granny-Neleh, Mama-Fasu ja Jente

Koska Senni kuitenkin tahtoo nähdä ratansa, tässä se on:

Myös Eo on ollut aktiivinen ja hilpaissut hyppyradan Oulun Koirakerhon kisoissa. Eon pitäisi kotiutua reissultaan toukokuussa.

Lomalla oli ihanaa

2011-03-11T22:09:00.001+02:00

Hanat aukeaa

2011-03-05T23:13:00.002+02:00

Voi Jenteä. Tänään toistettiin viimelauantaista kaavaa. Oulun ensimmäisellä radalla A:n molemmin puolin oli putki. Ei onnistunut. Lempäälässä putken päiden välissä oli puomi. Ei onnistunut vieläkään. Yhtälailla välipäivien treenisessioissa handlasimme kohdan vasta toisella yrittämällä.

Toinen rata oli sen sijaan suksee. Oulusta Jente sai hyppy- ja Lempäälästä agilitysertin. Vuoden päästä saadaan alkaa jännittää viikon sisällä molempia. Lempäälän meno oli omalta osaltani hieman vetelää. Päivä olikin alusta saakka tunnelatausta täynnä, sillä olimme jo ykkösten aikaan hurraamassa Kuopion vieraitamme, Jaanaa ja Mama-Krumia, luokanvaihtovoittoon. Onnistuneet kisat kruunasi Jenten nolla. Voitto jäi 11 sadasosan päähän, mikä jätti kivan palan hampaan koloon seuraavaa kisaa varten.

Pirskatin muurin palikat tuovat jännitystä. Tällä kertaa ne eivät tippuneet. Myös rimat pysyivät hienosti, vaikka koira lensi molemmilla radoilla ikävästi nurin. Jente oli niin kiihdyksissä anopin lahjoittamasta piisamista, että pudotti lämppähypyilla ainakin viisi rimaa ja törmäsi kerran siivekkeeseen. Vertailun vuoksi mainittakoon, ettei Oulun pehmeällä maneesipohjalla tippunut ainoatakaan hyppyä tai palikkaa.

Videotulva jatkuu:

Nyt, kun olen päässyt nollavaikeuksistani yli, otan taas rennosti. Osaan jälleen saavuttaa hyvän fiiliksen tulostasosta riippumatta. Väkisin väännetyissä nollissa on sitä paitsi se itsetuntoa vahvistava vaikutus, että voi tuntea homman olevan hallittavissa. Riitta sanoi mielestäni fiksusti, että Jenten kanssa jokaisesta agilityhetkestä pitää nauttia, kun se vielä on mahdollista. Niinhän se on. Minusta on ihanaa, kun on yhä ihmisiä, jotka jaksavat uskoa cavalierin kykyihin agilityradoilla.

Retroagilitya

2011-03-04T22:03:00.000+02:00

Lomalla on mukava katsella vanhoja VHS:iä. Kivat toppahousut:

Se on siinä

2011-02-27T20:23:00.000+02:00

Snif.

Over the edge

2011-02-17T20:23:00.002+02:00

Fiilis on samanlainen kuin siinä unessa, jossa kaikki on mahdollista ja osaan lentää. Kiidän ja liidän, mutta sitä määrittelemätöntä jotain, mitä yritän kuumeisesti tavoitella, en saa millään kiinni. Nyt meiltä puuttuu Jenten kanssa se sama pienen pieni viimeinen sykäys kohti lopullista läpimurtoa.

Lähdin Hyvinkäälle tarmoa puhkuen. Tunne siitä, että hallitsen Jenten kulkureitit, oli vahva. Etukäteen vaahtoamani kisa-asenne oli täysi kymppi. Kylläpä kolmosluokka maistuu taas hyvältä.

Mutta sitten on se mutta. Se pienen pieni. Muurin palikka, muurin palikka ja rima haihduttivat toiveet nollaradasta. Kepit, putki ja putki vesittivät mahdollisuudet tulokseen. Putket eivät ole mikään todellinen ongelma ja kepeillä Jente kiehahti vain liiasta innostamisesta. Sen sijaan pudotukset tuntuvat täysin turhilta.

Hyvä Sattumus, vaikka olet monin konstein sabotoinut agilityuraamme jo seitsemän kuukauden ajan, me emme aio lannistua. Kilpailemme mielellämme vaikkapa seuraavat seitsemän kuukautta tai koko vuoden, jos niin vaaditaan nollatuloksen tekemiseen. Ystävällisin terveisin, Sanna ja Jente Tampereelta.

Sen verran olen viisastunut, että agilityn vuoksi emme lähde enää merta edemmäs kalaan. Jos me emme mene vuoren luo, ehkä vuori tulee meidän luoksemme. Hiihtolomalla lähdemme taas pohjoiseen. Ja oh, siellähän näyttäisi olevan kisat juuri samaan aikaan.

---

Pikkulinnut lauloivat triplahylkymme lomaan iloisia uutisia Oulusta. Myönnän, että Eon saaman koulutuksen, häilyvän kisahistorian ja kaiken ongelmallisuuden huomioon ottaen minulla ei ole kovin suuri usko koiraan. Kaikessa epähuomiossani unohdin, että äitini ohjasi cavalierinsa medien suomenmestariksi. Kuka muu olisikaan omiaan viemään töpselikuonoista katastrofiani?

Nollavoitto napsahti ja Eon ensimmäinen hyppyserti on täyttä totta. Eo haukkui radalla. En ole kateellinen, vaikkei koirani ole koskaan kulkenut rähisevällä sykkeellä minun kanssani. En, vaikka kaiken maailman Sennit ja äidit kyllä kelpaavat herra Kukkakepille.

Enkä nyt yhtään juksaa:

Alas ja ylös

2011-01-30T20:38:00.006+02:00

Blogihiljaisuutta seuraa aina metripävitys. NEJ-agilityn alkuvuosi on ollut yhtä myllerrystä.

Epätoivo nousee

Kävimme TamSKin kisoissa. Nelehille yritin tuplanollaa, joka kariutui ensimmäisellä radalla. Ainakin se lähti hakemaan keppejä, vaikka sitten pyyhälsikin toiseen väliin. Toiselta radalta pärähti kelponolla. Niin vain meidän mummeli kipusi vielä palkintopallille minikäännöksillään. Neleh tuo edelleen iloisen mielen. Ei sille mitään mahda.

Koska en osaa tehdä Jentelle nollaa kolmella radalla, osallistuimme vain yhteen starttiin. Ja hylkyhän sieltä napsahti. Huono ohjaaja pilaa simppelisti helponkin radan. Onhan se, miten onnistuin vetämään Jenten loppusuoralta ohi, toki jo saavutus sinällään. Kyseessä ei ollut sen pienenmpi este kuin A. Pöh ja pah.

Pohjamutaa

Kemin reissun suhteen olin odottavainen. Ei olisi kannattanut olla. Saldona kaksi Jente-katastrofia, väkisin väännetty Neleh-nolla, joka olikin rimantiputusvitonen, ja ääliömäinen putkikielto. Jos koskaan olen ollut valmis heittämään hanskat tiskiin, lusikan nurkkaan, mummon hankeen tai jotain muuta vastaavaa, se oli silloin. Agility oli viimeisen päälle mälsää. Pakkasralli on Nelehin perinteinen synttärikisa. Onnea 8-vuotiaalle. Tällä kertaa emme pystyneet parempaan.

Onneksi matkallamme oli muitakin funktioita kuin agility: kiljuvat kooikerit pääsivät kasvattajansa hellään huomaan. Naapurimme kiittävät. Seitsikko ansaitsee kunniamaininnan matkustamisesta. Kahdeksaan ja puoleen tuntiin ei kuulunut inahdustakaan. Ne eivät ole koskaan olleet niin pitkää aikaa kiljumatta. Ihmeitä tapahtuu. Ehdimme tehdä monenmoista ja tavata paljon keskeisiä ihmisiä kahden päivän visiitillämme. Paitsi Kemi-Haaparanta-akselilla, pysähdimme myös Oulussa.

Mietin hetken, kun äitini ilmoitti varmaan äitimäiseen tapaansa, että tahtoo kilpailla Eon kanssa. Eo on meidän kotikoiramme, josta ei ole mitään harmia. Se käyttäytyykin niin nätisti nykyään. Hyppysertit kyllä puuttuvat. Eihän se startannut viime vuonna kuin kerran. Kai Eo voisi olla hyvä koira myös selttilaumassa. Ja niin Eo jäi Ouluun agilityleirille.

Matka oli mukava. Emme suinkaan ajaneet 1249 kilometriä vain syventääksemme agilitymasennustani. Pohjoinen on pop. Vieläkin. Reissusta on myös kooste:

Se parhaiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa

Jos joku ilkeä ihminen väittää, ettei Jente ole hyvä agilitykoira, minäpä en usko. Jente on tikittävä aikapommi. Ja minä olen sytytyslanka, oikea runo-Sanna.

Olen mietiskellyt, miten helppoa menestyvän ihmisen on puhua voittamisesta ja toteuttaa sitä. Onnistuminen ruokkii onnistumista, ja päinvastoin. Onnistuminen vaatii ennen kaikkea tiettyä mielentilaa. Jente on saanut nollan viimeksi juhannuksena. Siitä on yli puoli vuotta. Koukku onkin se, että oikeassa mielentilassa epäonnistuminen on musertavaa. Ja kun sitä tapahtuu vaikkapa puoli vuotta yhteen mittaan, se alkaa syödä miestä. Motivaatiota. Itsetuntoa. Uskoa koko hommaan. Onnistuminen lipsuu aina vain kauemmas kuin palasaippua, kunnes siitä tulee vain käsittämätön ja tavoittamaton möhkäle.

Yhtäkkiä huomaan, että alisuoriuduin jatkuvasti, pelkään ratoja ja olen yksinkertaisesti huono. Koiran osaamisella tai osaamattomuudella ei ole merkitystä, kun en itse pysty vastaamaan yksinkertaisimpiinkaan haasteisiin. Tässä vaiheessa voittajan paatos siitä, kuinka onnistutaan, on täysin turhaa. Sen sijaan tieto, kuinka pohjalta noustaan, olisi kullan arvoinen.

Tänään Hyvinkäällä sattui jotain. Jenten ensimmäinen rata oli ihan peruskauraa ja 28,86. Nelehin kanssa tein väkisin väännetyn nollan. Sitten se tapahtui. En tiedä, mitä se oli, tai miksi niin kävi, mutta seuraavalla radalla lopetin pelkäämisen ja unohdin epävarmuuteni. Lakkasin olemasta luuseri. Pitkästä aikaa tiesin, mitä olin tekemässä. Käskin ja Jentehän teki, viisi sekuntia Nelehin hirvitysnollaa nopeammin. Jente kellotti lukemia, jotka vetivät hiljaiseksi.

Me emme ole koskaan loistaneet ajoissa. Jente on ollut nippa nappa Nelehin tasoa, ja Neleh pärjää 2010-luvun minimaailmassa yhtä lailla siinä ja siinä. Yhdelle muurin palikalle on ihan sama, jos cavalierini tykittää puomipysäytykselläkin yli neljä metriä sekunnissa. Minun Jente-raakileeni.

Saavuttamani mielentila oli niin vahva, että se oli helppo löytää myös hyppyradalla. Hyvin meni. Noin sivuprofiilista Jente näytti hienolta viilettäessään väärälle hypylle. Siinä koirassa on tulta ja tappuraa. Eikä ollut pöllömpi aika, jolla maaliin tuli. Kiva tuomarinsihteeri merkkasi lipukkeeseen. Kyllä, me jatkamme kisaamista. Ja kyllä, Neleh saa Jentestä arvoisensa seuraajan.

Meitä tuskin nähdään kesän arvokisoissa Jenten kanssa. Yllämme näyttää olevan kirous, jonka ansiosta saamme aina sen vitosen viimeistään loppusuoralla. Mutta jos Jenten rääpäle joskus vielä tykittää nollan, leivon mutakakun. Silloin olemme totisesti kakkumme ansainneet.

P.S. En sitten yhtään tykkää tällaisesta ihkuti ihkuti -meiningistä. Joskus voin tehdä poikkeuksen.

Summary of 2010

2011-01-04T16:30:00.005+02:00

Tammikuu oli kylmä.

Tärkeää: Neleh täytti seitsemän vuotta, eli oli sydänkuuntelun aika.

Kivaa: Suomen Kennelliittoon lähetettiin terveen paperit.

Suunnitelmia: Koska Neleh ei ole enää nuori hupakko, agilityä harrastetaan harkitusti kisaillen.

Helmikuu oli edelleen kylmä.

Toisena päivänä: Jente täytti kaksi vuotta ja aloitti juoksunsa.

Kaksin verroin kivaa: Minä kilpailin Nelehin kanssa Tampereella ja Esa Hyvinkäällä.

Nyyhkyti: Eon kastraatiosta oli kulunut kolme kuukautta ja kiiltävä mahonkiturkki enää muisto vain.

Maaliskuu oli odotusta täynnä.

Asiat osuivat kohdalleen: Jente nousi kolmosluokkaan.

Neleh kisasi neljä starttia: tuplahylyn ja tuplanollan.

Huhtikuussa saapui kevät.

Tyhmää: Neleh söi niin paljon multaa, että oksensi.

Vieläkin tyhmempää: Neleh ryppyili Jentelle ja sai silmäkulmansa auki.

Kaikkein tyhmintä: Kävimme töpeksimässä Liedon pääsiäiskisoissa, Neleh kaksi ja Jente kolme rataa.

Toukokuussa kesä tuli ryminällä.

Party, party: Oli hiivattomien korvien vuosipäivä.

Rentoa: Kulutin lähes kaikki lomaoikeuteni kuuden viikon jaksoon.

Ei määrä: Jente pinkaisi 11 starttia, joista yksi oli nolla ja yksi ylitti ihanneajan kuudella sekunnin sadasosalla.
Vaan laatu: Neleh kisasi kaksi rataa, puhtaasti.
Pentumaisemia: Jente meni l u j a a Kajaanissa.

Tapahtui, mitä pelättiin: Eläinlääkäri kuuli sivuäänen Nelehin sydämestä.

Suunnitelmat muuttuivat: Neleh saa nauttia kisaamisesta niin pitkään kuin se vain on mahdollista.

Huipennus: NEJ-poppoo sai puolikkaan pystykorvaisen pitkäkuonopikkuveljen.

Kesäkuu alkoi Nelehin jatkaessa nollaputkeaan.

Höhlä: Vantaan suomenmestaruuskilpailuissa teimme hylyn.

Irti arjesta: Juhannuskisat käytiin Hailuodossa.

Juhannustaikojen loitsintaa: Kadotin kännykkäni ja sain ohjata kahden startin verran Vuokkoa, yhtä upeimmista agilitykoirista.

Onnistuimme edes kerran: Spanielikaksikko sai tuplavoiton ja Neleh viimeisen hyppysertinsä.

Juhannuksesta jouluun: Odotamme edelleen hyppyvalion arvoa, sillä SKL palvelee vain muotovalioita.

Heinäkuussa nautimme kaikkien kesien äitikesästä.

Plup, plup: Melkein asuimme järvessä.

Epämieluisimmat: Maajoukkuekarsinnoissa jatkopaikka sunnuntaille jäi lopulta yhden riman päähän.

Mase: Agility oli yhtä hauskaa kuin tuohen syöminen (tosi ikävää).

Elokuu oli toimintaa täynnä.

Heikosti meni: Piirinmestaruudet.

Sama rata jatkui: Rovaniemen reissu.

Agility alkoi taas maistua: Roissa Neleh kettuili, Jente fiilisteli ja Eo yritti parhaansa.

Jotain sentään: Neleh voitti cavalierien agilitymestaruuden kolmatta kertaa peräkkäin.

Hauskinta: Jente joutui koiranäyttelyyn ja oli kaikken huonoin.

Repäisy: Lopetin työni ja lomailin vielä lisää, Kuopiossa ja Kajaanissa.

Syyskuussa kääntyi uusi sivu.

Yhyy: Pitkä kuuma kesä oli ohi.

Kääks: Aloin opiskella.

Mielenkiintoista: Kokosimme luumme Tampereelle (vihdoinkin), jolloin taloutemme koira- ja ihmismäärä tuplaantui.

Höhlä: NEJ-tiimi joutui tottumaan hihnalenkkeilyyn.

Niin tietysti: Jente ja Eo sekoilivat hihnan päässä oikein urakalla, variksia ja jäniksiä.

Hauskaa: Senni tuli kylään ja vei koko NEJ-jengin nuorten SM-kilpailuihin.

Loikkasimme: Esiinnyimme Lempäälän kisoissa tamskilaisina.

Viisi rataa: Neleh sai nollan.

Lokakuussa saimme kodin.

Lenkkimaastoja: Etsimme ja löysimme.

Iän tuliaisia: Neleh ei tuntuisi kuulevan enää yhtään mitään.

Neljä rataa: Neleh sai nollan.

Marraskuussa talvi tuli yhtä nopeasti ja kokonaisvaltaisesti kuin kesä puoli vuotta aiemmin.

Bileet: Eo täytti kuusi vuotta.

Kokeillaksemme: Neleh Esan ja Jente minun ohjaksissa menimme Lietoon toteamaan, ettei olisi ehkä kannattanut lähteä.

Joulukuu oli kylmä.

Hyvää mieltä: Seinäjoen kisat itsenäisyyspäivän tienoilla.

Syntymiä: Koiramäärä tuplaantui jälleen, mutta ainoastaan kuuden viikon määräajaksi, onneksi.

Rentoilua: Kiitos whitiöiden vietimme joulun ja uudenvuoden Tampereella.

Vuosi vaihtui: pikkuveli on yhä pitkäkuonoisempi ja pystykorvaisempi.

Vuosi 2010 on pelkkä satunnaisotos elämästämme. Se ei aloittanut eikä lopettanut mitään. Mennyt vuosi merkitsee meille eräänlaista siirtymävaihetta.

Agilityvuosi 2010 oli NEJ-muistion osalta pelkkä floppi. Kokemuksena se oli tärkeä kokea. Jenten kontaktit ovat pitäneet koko vuoden. Syksyllä tajusin (Esa tajusi), mikä Jenten kepeissä mättää eikä virheitä ole tullut sen koommin. Nelehin starttimäärä oli ennätysalhainen, vaikka mummo kisasi läpi vuoden. Onnistuimme tärkeimmässä tavoitteessamme, pitämään hauskaa. Jakson pahimmat ja hauskimmat sekunnit purkitettiin Liedossa. Eo ei sekoillut yhtään.

Vuonna 2011 Neleh jatkanee kisaamista entiseen malliinsa – jatkuvasti, mutta karsitusti. Jente aksailee kisapainotteisesti ja harjoittelee kolmosluokan käänteitä. Eo hengailee mukana. Minä en viitsi pingottaa. Mennään niin kuin mennään.

Lelulaatikosta kajahtaa

2010-12-19T12:45:00.002+02:00

Jente on toimelias nuori koira. Leikkimielisyys tullee verenperintönä sekä emältä että isältä. Neleh ja Eo eivät ilmennä samansorttista vimmaa tappaa jotain.

Jenten tärkein lelu on pehmopingviini. Pinkku on ainoa lelu, jota Jente jaksaa tappaa yli puoli tuntia yhteen mittaan. Rakkaus Pinkkua kohtaan syttyi ensisilmäyksellä. Hengailimme 4-kuisen Jenten kanssa pihalla luokkatoverini pakatessa autoaan. Jente pähkäili, kuinka ajoneuvoon hypätään. Keksittyään keinon pentu rynnisti saman tien takaisin pihamaalle Pinkku suussaan. Koska pingviini ei miellyttänyt Laku-lagottoa, Jente sai sen aivan omaksi.

Ehkä muuri yhteisleikkiin suli juuri sillä kertaa, kun Krum haastoi Jenteä leikkimään Pinkulla. Jente tulistui. Ärinän ja murinan määrä on kauhea, kun Jente on tosissaan. Krumille ei tuottaisi mitään ongelmaa voittaa Jenteä, mutta se kiusoittelee, ärsyttää ja luovuttaa lopulta. Jente röyhyistelee rintaansa ja on kovasti olevinaan. On fiksua laskelmointia Krumilta varmistaa, että Jente on valmis leikkiin myös seuraavalla kerralla.

NEJ-muistio kärsii tylsyydestä. Pakkaskelit ja whititöiden syntymä ovat pitäneet siitä huolen. Cavalierpennut ovat varsinaisia herran terttuja. Sen sijaan kooikereiden kanssa on syytä varautua kaikkeen mahdolliseen. Ne ovat kuin pikku pingviinejä, jotka ilmaisevat mielipiteensä heti syntymästään saakka. Huoh.

Pitkästyminen on saanut aikaan kummia. Jente on jopa hakenut selttipoikaa leikkimään Krumin harkkahihnalla. Nyttemmin kaikki talon lelut kelpaavat kiskomiseen. Pinkku on saanut kilpailijan. Kvaakku on Jenten messutuliainen – sinisorsa, joka ääntelee kuin oikea pullaniekka. Hullaannuttavan vaikutuksen vuoksi käytän Kvaakkua ainoastaan agilityleluna. Jente on tappanut Kvaakkua koko syksyn ajan juosten omavalintaisia esteitä lintu suussaan. Se on cavalierin agilityn riemua parhaimmillaan.

Me kasvikset

2010-12-12T17:05:00.005+02:00

NEJ-poppoo on ahne ja säälimätön, eikä se anna heppoisten seikkojen vaikeuttaa henkilökohtaisia pyrkimyksiään. Ne ovat ryöväreitä koko sakki. Se on cavalierin luonto.

Vihannesvarkaudet ovat yksi rötöstelyn alalajeista. Eon lemppareita ovat kurkut ja porkkanat, jotka karkaavat oitis parempiin suihin. Eolla on mielestään täysi oikeus kauppakassien sisältöön. Mikä minä olisin kieltämään, kun jokin niin mitätön asia tuo toiselle niin suurta iloa?

Omena-Olli.

Banaani-Beibe.

Mandariini-Miäs.

Mutta mitä aidan takana lymyää? Meillä on täällä jännät paikat.

Rastatukka ja krokotiilimies

2010-12-07T17:47:00.002+02:00

Krumin mielestä Jentellä leikkiminen on maailman hauskimpia asioita. Vähitellen riivaaja–riiviö-suhde on muuttunut vastavuoroiseksi toveriudeksi. Nykyään Jenten ja Krumin ystävyys kukoistaa kauniimpana kuin koskaan. Cavalierin ja seltin suhde on äärimmäisen epäreilu. Krumin krokotiilin leuat haukkaavat kymmeneksen Jentestä. Töppökuonoinen Jente saa hampaidensa väliin korkeintaan tupon karvaa. Krumille cavalieri on aivan liian yksinkertainen nakki.

Näin Jentelle syntyi rastat.

Kaveruussuhteen syvenemiseen on syynsä. Aiemmin Neiti Kooikerrajoitteinen omi paimenpojan itselleen eikä sallinnut Jenten riehaantua sisätiloissa. Nyt Big Mama on niin kooikertiineenä, ettei jaksa lainkaan kooikervälittää Jenten hauskanpidosta.

Paimen ja leluspanieli puhuvat tyystin eri kieltä: intressit ovat hyvin erilaiset. Siinä, missä Jente painattaa suoraviivaisesti eteenpäin, Krum kiertää ja kaartaa. Jente ei ole kovin interaktiivinen, Krum on. Krumilla on päämäärä, Jentellä ei. Leikin luonteetkin ovat tyystin eri luokkaa: Jente kompastuu omaan pullisteluunsa, eikä koskaan toivo maailmalle mitään hyvää. Krum ei tahdo pahaa kenellekään.

Jokailtaisessa painiottelussa rodulliset erot unohtuvat. Jäljelle jää yhteinen kiva. Molemmat saavat toisistaan iloa – kumpikin omalla tavallaan. Cavalierit ovat leppoista ja rentoa väkeä, joten Krum on saanut kasvaa vailla huolen häivää ja turhaa paimensekoilua. Jente ei päihitä Krumia voimassa, eikä viekkaudessa. Jente on sinnikäs pikku tosikko, mikä huvittaa Krumia.

Krumilla ja Jente-siskolla on nyt yhteinen roturajat ylittävä video:

On harmi, että ostin mäkkini juuri vuonna 2008. Silloinen versio iMoviesta on ohjelma for dummies. Se katkaisee siivet kaikilta luovilta ideoilta. Kehittymistä videoiden suhteen on turha odottaa.

Nolla ja melkein nolla

2010-12-06T11:59:00.005+02:00

Viimein tuli aika muuttaa porrasperäinen Honda turvalliseksi menopeliksi kuusipäiselle koiralaumalle. Koko NEJ-poppoo karautti itsenäisyyspäivän aattona kello viideltä kohti Seinäjokea tapaamaan monenlaisia sukulaisia. Neleh ja Jente pääsivät myös kilpailemaan.

Ainakin Jente oli lääpällään Wallsport-Areenaan. Niin myös minä, sillä se on ehdottomasti laadukkain kisahalli, jonka olen nähnyt: suuri ja lämmin. Paremmalla tekonurmella en ole kirmaillut. Jenten viretaso hipoi tähän astisen kisauramme huippulukemia. Kvaakku-lelua tapettiin ennen rataa ja poikkeusellisesti vielä sen jälkeenkin. Ulkona lumikökkäreet täytyi eliminoida, mikä ei ole tyypillistä Jenteä. Herkesin pohtimaan, onko koiran yksinkertaisesti mahdollista rakastaa tiettyjä kisapuitteita kertanäkemältä. Myös vuosi takaperin Jente pyyhki lujaa.

Ensimmäisellä kierroksella olimme vielä pelissä mukana. Mummo repeili turbovauhdillaan joka suuntaan, mutta onnistuin pitämään koiran hallussa. Pääsimme nollalla maaliin ja sijalle kahdeksan. Jente sen sijaan on tuomittu olemaan saamatta nollaa. Koskaan. Jente kulki suoraviivaisemmin, kaarsi vähemmän ja painoi, minkä kintuistaan pääsi, sekunnin Nelehiä nopeammin. Mutta muurin palikka kolahti maahan. Näitä hölmöilyvitosia meillä on jo vinopino.

Toinen startti kariutui Nelehin liikaan kiilaamiseen keppilopetuksessa ja ristiriitaiseen ohjauskuvioon, jolloin Jente hyppäsi saman hypyn takaisin päin. Jenten viimeisellä radalla pieni väärään aikaan ajoitettu veto kiskaisi koiran muurista ohi. Myös hölmöilyhylyt ovat bravuurimme.

Tällä menolla en ole osallistumassa kummankaan koiran kanssa vuoden 2011 maajoukkuekarsintoihin. Olisi pelkästään reilua koiria kohtaan lähteä Seinäjoelle kisaamaan. Molemmat ovat niin fiiliksissä siellä. Tarttis tehdä jotain.

Roturasismi, onko sitä?

2010-11-13T17:36:00.002+02:00

Asuipa aikana eräänä kultahiuksinen tyttö keltaisessa mökissä kahden kummun välissä. Tyttö oli kiltti, tunnollinen ja kovin eläinrakas. Kaiken vapaa-aikansa tyttö vietti kirjavan eläinlaumansa ympäröimänä. Tyttöä oli vuosien ajan raahattu seuraamaan agilitya, harjoituksia ja kilpailuja. Kilpailemista tyttö oli kokeillutkin. Yhtenä päivänä tyttö sanoi äidilleen: "Määki haluaisi oman koiran. Sellase, joka tykkää ihimisistä ja tahtois mennä agilitia. Sellase, jonka kaa määki voisin päästä sinne äs ämmii."

Tytön perheessä oli cavaliereja, ja tyttö tiesi lukuisia räjähtäviä agilitylieroja läheltä ja kaukaa. Rotuvalinta oli helppo. Vierähti lähes vuosi ennen kuin tyttö törmäsi unelmiensa viisikuiseen. Koira oli avoin ja reipas, eikä se pelännyt mitään. Cavalier ja tyttö kasvoivat yhdessä. Heistä tuli parhaat kaverit. Yksitellen tyttö joutui hautamaan muut lemmikkinsä. Cavalieri oli ja pysyi tytön rinnalla.

Kukaan ei koskaan sanonut tytölle, ettei cavalieri sopisi agilityharrastukseen. Jotkut isojen koirien omistajat näkivät tarvetta osoittaa ylemmyyden kokemustaan. "Nii o aina ollu, ja nii tullee aina ollee," tyttö ajatteli. "Onneks meilä o aina nii mukavaa pienten koirien porukasa." Tyttö ei koskaan joutunut kokemaan todellista syrjintää koiransa rodun vuoksi. Eikä tyttö arvannutkaan, että jossain toisaalla toisena aikana paljon pienempi tyttö kysyy koulutusohjaajaltaan, pitäisikö hänen hävetä koiraansa, koska se on vain cavalier.

Agilityn harrastaminen ei olisi voinut olla hauskempaa, kuin mitä se cavalierin kanssa oli. Vähän kerrassaan tyttö ja cavalieri menivät eteenpäin. Ensin he pärjäsivät nuorten kilpailussa, nousivat ensimmäisestä luokasta toiseen ja vielä kolmanteenkin.

Vaikkei tyttö ollut seitsemäätoista täyttänyt, hän havaitsi, etteivät monet rotuihmiset pidä hänestä. Tyttö ymmärsi kyllä, miksi. Kukaan ei koskaan tullut sanomaan tytölle mitään asiasta. Ei ikinä. Mutta julkinen parjaaminen ja julmat sanat tuntuivat ikäviltä. Tyttö ajatteli, että ilkeiden kirjoittelu netissä on toisten rotuihmisten keino kokea yhteisöllisyyttä keskenään. Ennen kaikkea hän ymmärsi, ettei ollut tervetullut rotuyhteisöön. Koska ystävän erottaminen vihollisesta oli kovin hankalaa, tyttö päätti pysytellä erossa rotukuvioista. Eikä tyttö enää vaivannut päätään epäolennaisuuksilla. Tytöllähän oli jo hieno harrastus hienojen ihmisten parissa. Ja ystäviä hänellä oli – todellisia ystäviä, jotka arvostivat häntä ja hänen cavalierejaan pyyteettömästi, nimestä huolimatta.

Sitten tyttö ja cavalier pääsivät ensimmäisiin SM-kilpailuihinsa, ja jossain vaiheessa koirasta tuli agilityvalio. Tyttö oli niin ylpeä koirastaan, joka oli täyttänyt hänen kaikki toiveensa ja enemmänkin. Näyttelymenestyksen hurmiota tyttö ei ollut koskaan käsittänyt. Koira antoi tytölle niin paljon hyviä kokemuksia agilityn parissa, ettei tyttö osannut muuta kaivata. Tyttö tiesi kyllä, miltä voittaminen tuntui, ja päätteli saman huuman vallitsevan myös näyttelymaailmassa. Siinä mielessä tyttö ymmärsi.

Jokainen kasvutarina on kivikkoinen. Tyttö oli onnekas, sillä cavalieri oli hänen mukanaan tarpomassa kipeimmänkin matkan. Joka kerta, kun tyttö kompastui, cavalieri veti hänet ylös ja auttoi jaksamaan. Silloinkin, kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Kun koko maailma tuntui kaatuvan, cavalieri istui vierellä. Lopulta cavalieri teki tytöstä vahvan.

Silloin tällöin tyttö ja cavalier tekivät kovan ajan ja voittivat. Aina löytyi heitä, jotka näkivät, että ennakkosuosikin hylkäytyessä cavalieri sai vain armopalavoiton. Ja vaikka cavalieri toisinaan pärjäsi sadasosien taistelussa, jonkun mielestä toisen koiran olisi pitänyt voittaa, koska ilman sitä, tätä tai tuota kaarrosta tämä olisi varmasti tehnyt cavalieria paremman ajan. Tyttö ihmetteli, että jos kilpailijat halusivat juoksukilpailua, mikseivät he osallistuneet sellaiseen. Vinttikoiraradalla hän oli moista nähnyt. Mutta siellä eivät bordercolliet tai shetlanninlammaskoirat pärjänneet.

Monet kehuivat cavalieria nopeaksi. Tytön mielestä siinä ei ollut mitään ihmeellistä ja virkkoi: "On niitä nopiampiaki. Niinku vaikka meijä Kaapo ja Iitu-vainaja. Siinä vasta o cavalierit paikallaa. Eihä Nele oo mittää sellasii legendoihi verrattuna!"

Eräänä merkittävänä päivänä tyttö ja cavalier tekivät elämänsä toisen tuplanollan. Sattui niin hyvin, että kyseessä olivat suomenmestaruuskisat. Tyttö ja cavalier kiilasivat tiensä palkintopallille. Vaikka mukana oli paljon onnea, tyttö ajatteli cavalierinsa ansainneen paikkansa. Kaikki eivät olleet yhtä mieltä. Tyttö totesi, etteivät toiset ihmiset voi koskaan ymmärtää, ettei agilityssä ole kyse koiran nopeudesta, vaan siitä, miten nopeasti radan kykenee suorittamaan, tiiminä. Eivät he koskaan voisi. Tyttö käveli pois.

Ilkeys niin rotu- kuin agilitypiireissä aiheuttaa lisää ilkeyttä. Joskus tyttö ajatteli, että jos jolla kulla on oikeus halveksua hänen cavalieriaan, onko hänellekin yhtä lailla sallittua halveksua nopeiden koirien ohjaajia, jotka ylivoimaisuudestaan huolimatta kellottavat cavalieria huonompaa aikaa. Siinä vasta pulma.

Cavalierista tuli vanha, agilityveteraani. Tyttö tahtoi koiransa saavan ansaitsemiaan sujuvia ja ratkiriemukkaita ratoja niin kauan kuin koira vain jaksaisi. Jokainen rata voisi olla koiran viimeinen, ja tyttö tahtoi olla sen arvoinen agilityohjaaja. Aikuisten maailmassa kahdeksan vuotta ei ole pitkä aika. Kun puhutaan nuoruudesta, jakso on toisenlainen. Ei tytöllä ole käsitystä ajasta ennen cavalieria, eikä hän osaa hahmottaa aikaa ilman sitä. Tyttö tietää, ettei cavalieri ole ikuinen. "Ei mikkään koira voi ikinä korvata Neleä. Nele on mun kasvinkumppani, eikä toista sellasta voi saaha."

Vaikkei kellään ole rohkeutta sanoa asioita suoraan, jotkut osoittavat tyttöä syyttävällä sormella ja parjaavat, että tyttö on itsekäs ja olevinaan parempi kuin muut. Jotkut yrittävät yhä lannistaa tytön itsetuntoa. Vuosien saatossa tyttö on kuullut kaikenlaista ja oppinut olemaan välittämättä. Ei tyttö ole enää puhein murrettavissa. Cavalieri on kuuro ja sydänvikainen. Miten tyttö voisi ylpistyä, kun koiran terveys on kaikessa hauraudessaan läsnä joka hetki? Kuinka tyttö voisi olla niin kylmä, että asettaisi koiralle pitkän tähtäimen tavoitteita? Miten tyttö voisi vaatia ystävältään enempää, kuin mihin koira juuri sillä hetkellä pystyy?

Ei hän voi.

Tanhutaanko?

2010-11-10T17:01:00.011+02:00

Minun on ikävä Nelehin linjakasta kesäluukkia. Nyt se on taas pallo.

Olen päättänyt alkaa jorailla Nelehin kanssa. Tapasin taannoin eräillä messuilla paikallisia kaverikoiria. Touhu ei vaikuttanut kovin vastaanottavaiselta näillä main, joten tuskin yritän lähteä enää mukaan. Sen sijaan osallistuimme koiratanssikurssille. Mummo tykkää toimia. Luulen, että se tykkää toimia sittenkin, kun joudumme lopettamaan agilityn.

Kurssi järjestettiin TamSKin agilityhallilla, joten Neleh kiljui koko tunnin. Koiratanssissa ei saa missään nimessä haukkua. Myös kiljuminen on ankarasti kielletty. Olen optimistinen. Ei Neleh ääntelehdi kotonakaan, ainakaan usein. Koiratanssissa olisi ilmeisesti ideana häivyttää hiljalleen käsikäskyt ja siirtyä sanalliseen ilmaisuun. Me emme tietenkään voi tehdä niin, mutta mitä väliä.

Aikaisemmin huomasin Nelehin suhteen naksuttimeen muuttuneen. Testailin ja epäilykseni osui oikeaan: Neleh ei enää kuule sitä. Seikka on ilman muuta takaisku, mutta ei kovin suuri. Rutinoituneelle naksuttelijalle ja naksuteltavalle kouluttaminen ilman naksua on toki entiseen verrattuna haastavaa.

Saimme kurssilla hyvää palautetta. Neleh osaa kuulemma jo niin paljon temppuja, että voisin koostaa alokasluokan esityksen. Tuumasta toimeen. Joutunen odottamaan joululomaa asian edistämiseksi. Opiskelun riemuja.

Freestyle vaikuttaa mukavalta. HTM menee arvoasteikollani samaan kategoriaan kuin toko: mene metsään, sido cavalierin motivaatio puuhun, ja jätä se sinne. Etkä enää koskaan löydä sitä. Noh, hifistelylajit eivät ole minun tai cavalierieni juttuja. Toistaiseksi koiratanssi on lajina niin tuore, että meidänlaisemme ilokseen temppuilevat hörhötkin voivat harrastaa sitä. Mikä jottei.

Harvojen harrastusten parissa saa tehdä, mitä haluaa. Neleh ei ikinä kykene paimenkoiramaisiin suorituksiin. On olemassa temppuja, ja sitten on Neleh-temppuja. Neleh innostuu erityisesti nopeatempoisista tempuista, jotka eivät vaadi liikaa keskittymistä. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta opettaa sille mitään muuta.

Eo on koira, joka taipuu moneen. Eolla on pitkäjänteisyyttä, ja se ajattelee muita cavalierejani pidemmälle. Mutta koska Neleh tekee kaiken kaksin verroin Eoa nopeammin ja kiihkeämmin, Neleh pääsee yrittämään uraansa tanssijana. Neleh on etulyöntiasemassa myös ikänsä puolesta, joka kolkuttelee tuonelan portteja ensimmäisenä.

Jos pitäisi asettaa hieno kultainen tavoite, se olisi tietenkin massasta erottuva ohjelma, joka ilmentäisi Nelehin erinomaisia ominaisuuksia kaikessa persoonallisuudessaan. Cavalieri on siinä mielessä monin verroin hauskempi tanssikaveri kuin seltti, koska cavalierin kanssa saa tehdä jotain ihan muuta. Mutta hienouksiin meillä on pitkä matka.

Ai niin. Repesin, kun katsoin, kuka tuolla joukon hännilllä möllöttää. Ihan sokerina pohjalla. Kukapa muu, kuin Jente-Tuulikkini.

Kuinka tehdä kuusi hylkyä?

2010-11-07T10:06:00.009+02:00

Oi ja voi. Olipahan yksi hervottoman hauska kisapäivä. On pakko vihdoin uskoa, ettei Turku ole meidän mestamme. Jotenkin koko touhu toisti pääsiäiskisojen teemaa. Ei siinä mitään.

Koska Neleh haukkuu ja paukkuu kenen tahansa kanssa, tällä kertaa Esa ohjasi. Koirakko teki varsin hyviä ratoja. Mutta voi mummoa ja mummon kontakteja: Neleh ei kunnioittanut lainkaan ohjaajaansa. Nelehin mieli oli ratkiriemukas. Nelehissä on potkua.

Olen jo siinä vaiheessa hylkyputkeani, että voin vain nauraa onnettomille yrityksilleni. Suosittelen alla olevaa videota kaikille, jotka tahtovat nähdä, kuinka cavalier lähtee lapasesta. Jente piti minua pilkkanaan. Täysin. Rakastan niin paljon tuota koiraa, koska sillä on pokkaa. Kun annan Jentelle namin, seuraavalla kerralla se nappaa voileivän kädestäni. Sellainen on Jente.

Nyt Jenten agility alkaa näyttää hyvältä. Vaikka olin suurimman osan radoista ulkona koiran kuvioista, ei Jentessä näkynyt epävarmuuden tai hidastelun merkkejä. Ne olivat täyttä toimintaa. Kaaoksesta huolimatta Jenten kontaktit pitivät hyvin. Jotain sentään olen osannut opettaa oikein. Huh. Nupit kaakkoon:

Ajelimme Rosson kautta kotiin mutakakun ja glögin ääreen. Olipahan hulvaton ilta. Tahdon lähteä Seinäjoelle. Viimeksi Jentelle napsahti kolmen hylyn sijaan rimaa vaille triplanollan.

Törttö, törtömpi, törtöin

2010-10-26T17:30:00.002+03:00

Ohjauksen riemuhetkiä Tampereella (Lempäälässä). Torpedoin j-ä-l-l-e-e-n uskottavasti koirieni radat.

Jente saa syyttää hylystään itseään. En minä lopettanut keppejä painuakseni umpikulmaiseen putkeen. Ohjaajana saan sysätä koulutusvastuusta laistamisen omille harteilleni. Ihanaa, kun Jentestä löytyy omatoimisuutta.

Nelehin hylky sen sijaan. Niin no, ohjaaja oli tälläkin kertaa urpo eikä hallinnut ohjaustaan. Missä vaiheessa kolmosluokan radoista tuli ylivoimaisia ohjaustaitoihini nähden? Milloin ennakointini on lähtenyt menemään noin pahasti metsään?

Jente teki kaunista perusrataa. Kovin nättiä. Tietysti ohjaaja oli paikalla tyrimässä suorituksen loppumetreille. Olemme harjoitelleet tänne-käskyä. Se toimi hyvin. Oikein hyvin. Jente kääntyi heti, pyörähti kiellon arvoisesti. Eipä siinä sitten muuta. Hyvä rata muuten. Nelehin kanssa älyän olla hiljaa, joten mummo viiletti maaliin kauniisti. Ihan niin kuin Jentenkin olisi pitänyt antaa liihottaa.

Neleh oli kolmas. Jente hävisi isoäidilleen puolisen sekuntia. Ilman keinun pysäytystä Jente pyyhältää samoilla sekunneilla. Cavalierini luistelivat aika tavalla. Neleh veti turvalleen ainakin kolme kertaa. Ei ole mukava katsoa vanhan koiran tekevän niin. Kääntyminen oli muutenkin vaikeaa. Neleh ei liikkunut tavanomaisella tavallaan. Tahmeaa, niin tahmeaa. Jenten jalat lipsuivat jonkin verran, mutta koira pysyi pystyssä. Jente on reenannut pohjalla jo monta kertaa.

En suostu hyväksymään, että olen huono ohjaaja. Silti ymmärrän, ettei tekosyitä huonoudelle ole. Vika ei ole siinä, että koira on nuori, koska toinen on vanha. Tai siinä, ettei koira osaa kontakteja tai keppejä tai jotain muuta. Vähintään toinen osaa. Kumpikaan koiristani ei ole edes erityisen nopea. Ellen sitten ole itse turhan hidas.

Lähdemme vielä Turkuun. Ohjaan vain Jenteä. Tuskin olisin tunaroinut yhtään vähemmän vain yhden koiran kanssa. Tällä kertaa mahdollisuuteni on maksimoitava. Jos Jente ei saa vihdoin nollaa, harkitsen vakaasti keskittyväni tulevaisuudessa ainoastaan käsitöihin. Siinä vasta on tarpeellinen harrastus. Jätin syksyn ensimmäsenä valmistuneet vanttuut ensimmäiseen mahdolliseen bussiin.

Törttöillä voi monella tapaa.

Eo, takiainen

2010-10-24T18:23:00.000+03:00

Eo tupsahti linssin eteen. Joka kerta.

Eo on iloinen copycat.

Luku X

2010-10-18T22:00:00.008+03:00

Tämän piti olla jatko-osa, mutta eipäs olekaan. Hähää. Olen nainen – saan muuttaa mieltäni.

Parin kuukauden kodittomuuden jälkeen meillä on aivan oma osoite. Täällä on tilaa telmiä. Käänsimme kelkkamme viime tingassa, ja päädyimme sittenkin valitsemaan asumismuodon kerrostalossa. Takapiha on ainoa asia, josta jouduin luopumaan. Yhdet portaat eivät paljon pidättele, kun saimme tilalle paljon muuta kivaa.

Vaikka vanha kotiovemme pysyi reilusti toista vuotta visusti paikallaan kolmannessa kerroksessa, koirani eivät koskaan oppineet suunnistamaan perille asti. Jostain syystä nappisilmät kuvittelivat saavuttaneensa määränpään jo toisella tasanteella. Nyt lähempänä katutasoa liikkuessamme olen huomattavasti vähemmän solmussa porraskäytävätrippien jälkeen. Asuinalue on siisti, eikä koko ajan tarvitse pelätä henkensä puolesta. Uutta sekin. Vihdoin meillä on myös kauan kaipaamani sauna. Miksi ihmeessä en viihtyisi täällä?

Kaupungistuminen on sen verran vilkasta näillä main, että ulkoilumaastot ovat kiven alla. Lähimetsä on poljettu maan tasalle. Siihen tulee uusi asuinalue. Jente, Eo ja Krum ovat yhdessä varsin kaikkoava muskettisoturikolmikko. Quita-veturi puolestaan luo reviirin käsitteelle aivan uuden merkityksen. Tarvitsemme laajat tilukset, joiden suhteen saimme vihjeen suunnata jokunen kilometri etelän suuntaan.

Jos en tuntisi Neulamäkeä, sanoisin löytäneeni aivan täydellisen kohteen. Paikka vaikuttaa kaikessa laajuudessaan väljältä ja ainakin turvallisemmalta kuin Hervanta, jossa Neleh oli saada jopa saappaasta kuonoonsa. Onneksi Nelehin hoksottimet pelaavat sen verran hyvin, että koira ehti tilanteen yllättävyydestä huolimatta loikata pois tieltä. Neleh on sentään muutoin skarppi tapaus, vaikkei se voimasanoja tajuakaan. Ymmärrettävästi vaeltelen mieluiten aivan keskenäni.

Huomenna Neleh ja Jente suuntaavat lähikisoihin. Emme ole koskaan kisanneet treenihallissamme, joten nyt tulee sekin luksus koettua. Minikolmosiin on ilmoittautunut yli 50 koirakkoa. Wow. Ehkäpä syksyn kirpakkuus on saanut viimeisetkin kesän hauduttamat minit aktivoitumaan, tai sitten kyse on russelistien kansanvaelluksesta. Joka tapauksessa valtaisat taviskisat ovat niin harvassa, että niistä täytyy ottaa kaikki ilo irti.

Kuvat kuvasi, kuten lähes aina, Esa.

Uutta, ihmeellistä

2010-10-02T14:04:00.002+03:00

Viime viikonloppuna tapahtui agilityhistoriamme käännekohta. Kyseessä oli ensimmäinen virallinen Tampereen Seudun Koirakerhon edustuksemme.

Aikamme hupulaisina oli lyhyt, mutta kiva. Hukka-Putki koostuu sakista, jota voi edustaa ylpeänä. Kuopiolaiset ovat ystävällistä ja rupattelevaista väkeä, joten ei ole ihme, että Tampereen kasvottomuus ja huomaavaisuuden sivuuttaminen tuntuu kalsealta. Olen törmännyt jälleen agilityn kulttuurishokkiin, mutta niin lienevät myös muut maassamuuttajat. TamSK saa ainakin täydet kymmenen pistettä opiskelijaystävällisistä harkkamahdollisuuksista. Muuta en voisi edes toivoa.

Jente lopetti sopivasti juoksunsa kisojen alla. Edustusasiat sujuivat kehnonlaisesti. Jatkoimme Rovaniemen linjaa, eli kivasti kulkee, mutta aina tapahtuu jotain tyhmää. Lauantaina emme osanneet valita puomia putkesta. Sunnuntaina sattui selvä ohjausmoka, ja putki veti taas ohjausta enemmän.

Neleh spurttaili sunnuntaina. Uskomatonta kyllä Neleh jatkoi nuorten kisojen linjaa ottaessaan taas kontaktia siivekkeeseen - täyskaato. Neleh-pallo meinasi rynniä pituuden ohi, korjasin, jonka jälkeen olin myöhässä. Ainoastaan viime hetken askeleeni esti koiraa hyppäämästä aitaa väärästä suunnasta sillä seurauksella, ettei koira ehtinyt enää väistää. Neleh hyppäsi siivekeen läpi. En tiennyt koiran mahtuvan kolosesta, mutta niinpä vain mahtui. Koira luikahti lipevästi esteen toiselle puolelle ja puikahti alta pois. Toisella radalla annoin Nelehin tehdä omaa agilityaan. Tulokseksi voittoon yltävä nolla.

Tampere on myös siitä hauska mesta, että täällä voi jopa voittaa minikolmosissa. Vaikka Kuopion osallistujamäärät ovat samaa luokkaa, Neleh on tehnyt siellä vain vaivaiset kaksi nollavoittoa. Olemme lisäksi pudonneet top kolmesta kuusi kertaa yhdestätoista. Yli puolet nollistamme ovat siis sijojen kuusi ja neljä välillä. Tampereella olemme kisanneet vähemmän, mutta olemme olleet palkintosijalla kaikilla kolmella puhtaalla kierroksellamme, joista kaksi on riittänyt voittoon.

Itä-Suomessa minien taso on niin leveä ja tasainen, ettei siellä ainakaan sorru kuvittelemaan olevansa jotenkin muita parempi agilitaaja. Kisa on kova, mikä luo jämerät fiilikset taistoon. Toisaalta on mukavaa vaihtelua käydä välillä jossain, missä oma ja koiran osaaminen riittävät ilman itsensä ylittämistäkin. Me tulimme Pirkanmaalle.

Jenten reenikausi alkaa nyt. Jentelle on laadittu järkevä ohjelma loppuvuodeksi. Olen tehnyt alkukoulutuksessa perustavaa laatua olevan mokan, jota lähdetään paikkaamaan. Mahdottomuudesta ei missään nimessä ole kyse. Katsotaan ensi vuonna, jos kisat alkaisivat sujua paremmin.

En ota tulospaineita alle kolmivuotiaan koiran kanssa. Jente ei ole mikään paimenbroileri, joka on heti valmis agilitykone. Spanieli tarvitsee aikaa kehittyä. Jentestä on tullut muuton myötä täysin lintuorientoitunut. Aion edelleen vaalia Jenten motivaatiota ennen kaikkea muuta. Tehotreenimme tarkoittaa yhtä tai poikkeustapauksessa kahta hyvin suunniteltua harjoituskertaa viikossa. Ja jouluna pidämme hyvän tauon.

Villi etelä

2010-09-24T23:01:00.008+03:00

Tampereen lenkkiolosuhteet eivät ole mistään kotoisin. Osasin varautua siihen, joten en marise. Luonto ei varsinaisesti puske sisään ovista tai ikkunoista, mutta kyllä sitä kaupungistakin löytyy.

Villi luonto alkaa jo lähipuistikosta. Tapaamme kutsua sitä oravametsäksi. Sen vuoksi, että se kuhisee oravia. Siellä on myös oja, jossa temmeltää sorsia. Ei varmaan tarvitse kertoa, miten Jente käyttäytyy. Tarpeiden tekeminen unohtuu useimmiten. Jentellä on putkiaivot. Jente osaa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Vaikka Jente käyttäytyy holtittomasti hihnassa, olen antanut sen hillua. Tahdon Jentestä agilitykoiran. Jenten itsetuntoa ei saa horjuttaa. Vaikka koira on ärsyttävä pullistelija, herkkis astuu varmasti kehiin, jos sille on koko ajan murisemassa. Ei Jente tahdo olla tottelematon. Miksi edes tahtoisin kieltää jotain, mikä saa koiran juoksemaan radalla tai ainakin asennoitumaan tappomeiningillä esteisiin?

Pihallamme käyskentelee jänis. Se on ihan varmasti yksi ja sama korvakas, joka iltaisin rynnistää aivan koirien kirsun edestä pihan poikki. Jente ja Eo sekoavat. Huutavat kuin päätä leikattaisiin. Joka ilta.

Olen antanut joukkion rynnistää Hervannan metsässä päivittäin. En pelkää vastaantulijoita vaan teitä. Yhden kerran Jente on kiljunut aivan liian kaukana minkä-lie perässä. Tapaus Neleh sen sijaan ei kauas lähde, mutta katosipa se silti runsaaseen aluskasvillisuuteen eräänä päivänä. Typerintä tempauksessa oli se, että koirani, jotka painavat menemään pitkin maita ja mantuja, löytävät aina luokse. Mutta ei kannoilla kiiruhtava muori. Jälleen se haisteli tiensä väärään suuntaan.

Olin tyytyväinen, että Neleh osasi kotiin. En siksi, että koiran tulee ylittää kaksi kertaa vilkas autotie, mutta ainakaan se ei ryhdy metsien villikoiraksi tai etsi uutta ruokkijaa. Neleh löytyi puolessa matkaa oravametsästä. Se oli kiiruhtanut pururataa pitkin vakaasti kotia kohti. Tiedän, koska sain monta silminnäkijähavaintoa. Kaivamme syksyn tullen taas kulkuset ja jouluvalot esiin.

Neleh on häröillyt muutenkin. Koiralla on erittäin selkeä ja äänekäs tapa viestittää ulkoilutarpeestaan. Joskus se on kiljunut suoraa huutoa rappukäytävässä. Nyt mummeli on alkanut tehdä vääriä hälytyksiä. Parhaimmillaan kaksi kertaa päivässä. Eikä sillä ole aikomustakaan tehdä pihalla mitään. Neleh ei taida tietää, että jos huutaa sutta turhaan, ketään ei sitten kiinnosta, kun lampaat todella tulevat syödyksi. Muutaman viikon päästä muutamme uuteen kotiin (Jei!). Siellä on Nelehille oma mikrotakapiha nuuskittavaksi. Ainakaan sen ei tarvitse sisällä vinkkailla.

Voi, mitä Krumi on saanut aikaan Jenten korville!

Eo-veijari on hurmioitunut puutöihin. Ennen Eo kantoi ainoastaan keppejä, mutta viimeisen kesäkauden aikana risujen koko on ollut vain kasvamaan päin. Nykyään halkohimo on päässyt valloilleen. Eo etsii suurimman mahdollisen pulikan, jota jaksaa raahata. Yhtenä päivänä seurasin säälien, kun poika yritti kantaa niska vääränä puolitoistametristä puuta kotiin. Oravametsään asti se jaksoi.

Täällä on ihania vaahteroita kaikkialla, komeissa väreissä. Olen myös nähnyt tammia. Ihan oikeita tammia. Ja tiedättekö mitä, niissä tosiaan kasvaa terhoja. Niin kuin Tikussa ja Takussa. Sellaisia viinirypäleen näköisiä, joissa on sisällä pähkinä. Viehättävää.

P.S. Oikeasti tykkään koiristani

2010-09-12T14:58:00.006+03:00

Olen saanut osakseni kritiikkiä. Minulla on puolikas seltti, joka täyttää pian puoli vuotta. Moni kuvittelee, että olen vaihtanut rotua. Korostan Krumin puolikkuutta. En tiedä, miksi kukaan kuvittelisi, että juuri minä tekisin koiran suhteen yhtään mitään. Monet eivät vaivaudu puuhailemaan kokonaisenkaan kanssa.

Kuvittelenko siis olevani parempi, jos omistan seltin? En. Se, että Krum on rodultaan juuri seltti, on sattumaa. Olenko wannabe, joka haluaa pärjätä agilityssa millä hinnalla hyvänsä? En. Ei ole millään tavalla päätetty, että pennusta ylipäätään tulee agilitykoira. Alanko solvata cavaliereja ja ylistää paimenkoiran ylivoimaisuutta? En. Pysyn aina faktoissa. Vaikka Krum on nokkela koira, en tule ikinä asettamaan sitä cavalierieni yläpuolelle. En ikinä.

Tahdon oikaista harhakäsityksen ja tehdä ymmärrettäväksi, miksi rodun vaihtamiseen liittyvät kommentit aiheuttavat selkäpiissäni ikävän vilunväreen. Tuntemattomien mielipiteet poppoostani eivät minua liikuta, mutta tahdon olla reilu lukijakuntaamme kohtaan.

Rodun vaihtaminen on mahdotonta, koska en ole rotuihminen. En tippaakaan. Kolmen cavalierin omistaminen ei tarkoita yhtään mitään. En edes pidä cavaliereista. Ne ovat rumia, tylsiä ja hyödyttömiä otuksia. Säälin koiriani, koska niillä on luonnoton lyttykuono, liian suuret silmät, tyhmät riippukorvat, iso kallo ja tönkkö vartalo. En voi suositella cavalieria harrastuskoiraksi. Jo luonteeltaan sopivan yksilön, jolla on paloa tehdä yhtään mitään, on haastavaa löytää. Cavalierit ovat tyhmiä, ja terveysongelmien lista on pitkä.

Jos haluaisinkin olla rotuihminen, se ei olisi mahdollista. Koirani nimen nähdessään kukaan kunnollinen kasvattaja ei myisi minulle pentua: minulla ei voi olla järkevää sanottavaa tai kunniallisia mielipiteitä. Koirieni elämäkin on taatusti pelkkää kärsimystä, olenhan niin kauhea. Nuoleskelemalla oikeanlaisia ihmisiä avautuu tie parhaimpiin jeesustelupiireihin. Onneksi en ole huomionkipeä ja osaan muodostaa mielipiteeni aivan itse.

Koska koirani ovat sekundaa, enkä halua loukata cavalierin jaloa rotumääritelmää, korostan aina, etteivät ne ole sitä, mitä cavalierin kuuluisi olla. Ihanteellinen cavalier vain möllöttää, eikä tee mitään. Sellainen sopii sohvan koristeeksi suurimmallekin pölvästille. Kouluttaakaan sitä ei tarvitse, koska se on niin kiltti.

Jossain vaiheessa olin aidosti pahoillani, ettei rotumaailmassa ole sijaa avoimelle keskustelulle. Siitä olisi voinut syntyä uusia ideoita. Sitten tulin järkiini – maailma ei muutu miksikään, jos cavalier menetetään.

En näe rodulla tulevaisuutta. Cavalierit on lastattu laivaan, joka ajoi karille ja upposi.

Missä aksaa, siellä me

2010-09-06T14:15:00.001+03:00

Neleh, Eo ja Jente kirmasivat lauantaina Nuorten SM-kilpailuissa Hervannassa. Mitä? Onko minusta tullut nuori, nätti ja urheilullinen? Ehei, menetin osallistumisoikeuteni kyseisiin kisoihin jo vuosia sitten. Senni se siellä urakoi.

Sennin oma cavalieri toipuu leikkauksesta, mutta minulla on kolme kisakelpoista menijää. Yhdistämällä voimamme saimme aikaan toiminnallisen ja viihdyttävän kokonaisuuden. Senni ohjaa samalla tavalla kuin minä, hallitsee NEJ-tyyppiset cavalierit ja kohtelee koiria kauniisti. Sunnuntaina Neleh pääsi myös Lempäälään nuorten koulutukseen. Muori tykkäsi kovin.

Neleh on höyrähtänyt agilityveteraani, joka kulkee samalla moottorilla kenen tahansa kanssa. Meno oli kaunista katsottavaa, kunnes loppusuoralle käännyttäessä, koira vetäisi riman alas ja kaatoi siivekkeen. Olen itse kaatanut esteen pari kertaa, mutta Neleh ei ole koskaan tehnyt samoin. Tyylikkäästi koira sen joka tapauksessa teki, vaikkeivät hypyt erityisen heiveröisiä olleetkaan. Harmillinen virhe, sillä aika olisi ollut luokan nopein. Finaalipaikka lipesi nopeasti ulottumattomiin.

Jente läksi juoksumatolta. Juniori oli sen verran hämmentynyt vieraasta ohjaajasta, että lähti liikkeelle varoen. Juoksuisilla ei ollut lämppäesteitä, joten kerta oli ensimmäinen Sennin ohjauksessa. Keppipomppu osoittautui jälleen Jenten kohtaloksi. Senni ohjasi kuten minä. Lupaan nyt julkisesti viedä Jenteä seuraavissa kisoissa kepeillä kuten Esa sanoo. Kaikki neljä starttia. On oikein mukavaa, että koirani hallitsee hienosti kymmenen keppiä. Agility vaati kuitenkin enemmän.

Eo on tehnyt paljon yhteistyötä Sennin kanssa, ja koira kulki tälläkin kertaa varmasti vanhalla rutiinilla. Eo pudotti saman riman kuin Neleh. Puomin kontakti ylitettiin ilmavasti.

Finaalipaikkaan tarvittiin nopea nolla, koska vain kolme parasta kelpuutettiin mukaan päätöskisaan. Finaali olisi entistä jännittävämpi, jos kaikilla nollantekijöillä olisi osallistumisoikeus. Korkeimmassa luokassa on niin paljon kilpailijoita, että se olisi myös reilua siellä kilpailevia kohtaan. En osaa sanoa, mihin agility on menossa, ja onko nuorten tarpeellista oppia jo varhaisessa vaiheessa, ettei nollatulos riitä välttämättä mihinkään. Itse soisin onnistumisia vielä tuossa vaiheessa, kun agility on hauskaa. Olen ollut junnu, ja muistan, miten palkitsevia ne olivat.

Nuoret, joille nollan tekeminen menee koiran hyvinvoinnin edelle, ovat sitten aivan eri asia. Heitä lienee aina ollut.

A day in paradise

2010-09-05T23:23:00.001+03:00

Teimme Pohjois-Savoon viimeisen trippimme kuopiolaisina viime viikonloppuna. Pakkaaminen on rasittavaa, joten painelimme perjantaina suoraan Jaanan ja Janin mökille. Möksälle ovat kaikki koirat tervetulleita, myös meidän jättimäinen sakkimme.

Koska paikka sijaitsee saaressa, siellä saa painella miten lystää. Näissä puitteissa koira voi toteuttaa villeimmät unelmansa: lintuja, vesileikkejä, ruokaa, spanielikivaa.

Baby blues pääsi kaltaistensa joukkoon. Sukulaisten seura on spanieleihin verrattuna paljon interaktiivisempaa. Pikkuveikka on painikaverina voittamaton.

Entäs me ihmiset? Meitä kestittiin ja hemmoteltiin kuin kuninkaallisia. Vieläkin alkaa kuola valua, kun ajattelen asiaa. Mitään ei tarvinnut tehdä - kunhan saunoimme ja relailimme. Lämmin kiitos isäntäväelle!

Hyvän on loputtava aikanaan, joten meidänkin oli irrottauduttava luonnon havinasta ja palattava kylmään todellisuuteen. Survoimme asuntoni peräkärryyn, teimme viimeisen kierroksen Neulamäen metsään ja lähdimme kohti uutta.

NEJ-muistio on valmis valloittamaan Tampereen!

Mutta mitä tapahtui Nemolle?

2010-09-03T19:25:00.001+03:00

Rokkitukka ja sen kreisit kaverit

2010-08-25T22:16:00.003+03:00

Rovaniemellä oli kylmä sää, mutta lämmin agilitymeininki. Hyytävyydestä huolimatta poltin kasvoni auringossa. Noloa. Paikalla hääräsi paljon cavaliereja. Koska kyseessä olivat vuotuisat cavalier kingcharlesinspanieleiden agilitymestaruuskisat, koko NEJ-poppoo oli ilmoitettu mukaan.

Jente ei päässyt finaaliin, koska tunaroin karsintaradan hylyksi. Video kertoo kisoista kaiken oleellisen. Harmittaa niin turkasen paljon olla tällainen aasi:

Jente kulkee mielettömän hyvin, mutta ohjaaja tekee typeriä ratkaisuja. Jotenkin homma ei vain pysy kasassa kokonaisen radan verran. Jente puksuttaa kuin höyryjuna ja tuntuu upealta, vieläkin paremmalta, miltä näyttää. Tuomon radat olivat ihania. Ne ruokkivat Jenten motivaatiota, kun koira sai kunnolla revittää. Kerrankin näin. Mutta hei, sain tehtyä ainakin kaksi onnistunutta valssia.

Neleh. Niin, Neleh on hyvä esimerkki siitä, miten koira voi olla loistava ja seuraavana päivänä täysi katastrofi. Tässäkin tapauksessa video on jälleen paikallaan:

Ensimmäinen rata oli sitä, mitä agilityn kuuluisi olla. Yritetään loppuun saakka ja periksi ei anneta. Kovin hauskaa se ainakin oli, kun ei tiennyt, minkä yllärin koira seuraavaksi keksii.

Niin paljon kuin huvitunkin Nelehin kurittomuudesta ja omapäisyydestä tiedän, että koira vedättää minua aivan täysillä ja nauraa räkäisesti päälle. Kontaktit, lähtö, kuuliaisuus, kaikki on aivan hukassa. Mistähän johtajuusongelmamme on peräisin? En voi uskoa, että sama koira oli kuukausi sitten täydellinen. Silti, muori on niin onnellinen, etten voi olla nauttimatta sen riemusta. Ampaisee mihin putkeen haluaa eikä yhtään kunnioita mielipidettäni. Voih.

Kisat sujuivat taas niin heikosti, että olisin ehkä räjähtänyt harmistuksesta ellei Neleh olisi tsempannut cavalierfinaalissa. Kilpailun voitto oli kolmas peräkkäinen Nelehille. Mummo ei pettänyt minua tälläkään kertaa.

Eo-veijari kulki loistavasti kisaa-noin-kaksi-kertaa-vuodessa-koiraksi. Kontakteja Eo ei edelleenkään hallitse, mutta cavamestiksissä ei tarvitsekaan. Eo oli lopulta ainoa koirani, joka nousi virallisissa starteissa palkinnoille. Way to go, Eo! Finaalissa sattui hahmotusongelma ja poika saattoi vain hypätä. Ensi kerralla muistan olla tekemättä yhtä moderneja ohjauskuvioita.

Juu, taas tuli todistetuksi, kuinka luuseri olin Eon koulutuksessa. Kaverissa on puhtia jaettavaksi asti, ja se on täysin sekopäinen narupallonsa kanssa. Koirasta olisi saanut hienon agilitymenijän. Saisi edelleen jonkinlaisen, kun jaksaisi työstää. Eo jopa näykkäsi olkapäätäni - seistessäni. En ole mikään mini-ihminen.

En lannistu aivan vielä. Sisuuntuneena ilmoitin Jenten Takuille neljään starttiin ja Nelehin kahteen. Agility on laji yksinkertaisille ihmisille, jotka jaksavat nousta yrittämään aina vain uudestaan, vaikka kaatuvat melkein joka kerta. Sellainen minä olen.

45 minuuttia

2010-08-20T10:30:00.007+03:00

Uusiokoiraperheemme on sopeutunut vuosia kestäneeseen, epäsäännölliseen elämänrytmiin oikein hienosti. Rauha on maassa ja koirilla hyvä olla. Tänä hidastempoisena vapaa-aamuna Kajaanissa istahdin aamiaistamaan pöydän ääreen. Huomasin, että suora näkymä lähes koko alakertaan suo tarkkailijalle loistavan mahdollisuuden rekisteröidä kanssa-asujien hommailuja. Tapahtumat alkavat siitä, kun lasken koirat takapihalta takaisin sisälle.

Kello 9.00:

Jente - hyörii boksissa petiä muokaten.
Krum - heittelee pehmolelua.
Quita - kipittää ympäriinsä.
Eo - kurkottelee pöytätasoille suupalojen toivossa.
Opri - seisoo vakiopaikallaan häkin päällä.
Neleh - nuolee keittiön lattiaa.

Kello 9.05:

Jente - makaa boksissa.
Krum ja Quita - taistelevat pehmolelusta.
Eo - yrittää hypätä syliin toivoen oikein hyvää tuuria lautasen lipaisun suhteen.
Opri - istuu vakiopaikallaan häkin päällä.
Neleh - nuolee keittiön lattiaa.

Kello 9.15:

Jente - möllöttää eteisessä tuijottaen toisten leikkiä.
Quita - pureksii pehmolelulla.
Krum - on löytänyt toisen lelun, jonka Eo kuitenkin pöllii.
Opri - nukkuu vakiopaikallaan häkin päällä.
Neleh - nuolee edelleen keittiön lattiaa.

Kello 9.25:

Jente - nukkuu boksissa.
Quita - makaa nojatuolissa valppaana.
Krum - jyrsii muovirasiaa.
Eo - kipittää ympäriinsä.
Opri - nukkuu häkin päällä.
Neleh - nuolee lattiaa pöydän alla.

Kello 9.35:

Jente - nukkuu boksissa.
Quita - nukkuu häkissä.
Krum - raahaa kylmäkassin eteiseen kaivellaakseen sitä.
Eo - survoutuu boksiin Jenten viereen.
Opri - nukkuu aina vaan häkin päällä.
Neleh - harhailee pysähtyen välillä nuolemaan lattiaa.

Kello 9.45:

Jente, Eo ja Opri - torkkuvat yhä.
Quita - siirtyy nukkumaan eteisen lattialle.
Neleh - menee häkkiin lepäämään.
Krum - syö nojatuolissa tiskiharjaa, kunnes simahtaa.

Juu, voisi minulla olla parempaakin tekimistä, jos oikein tarkasti miettisin.

Vanhassa vara parempi, edelleen

2010-08-15T13:46:00.026+03:00

Käytiinpä kilpailemassa, hehe. Parhaasta tuloksesta, 28.20, vastasi Jente. Loput neljä starttia olivat hyllyjä. Koska ketään ei oikeasti kiinnosta tietää, mikä meillä tällä kertaa meni pieleen, kahtellaan vaikka kuvia pitkän valitusvirren sijaan.

Pakko kuitenkin mainita Nelehin tempauksesta keskimmäisellä radalla. Vanha rupsu loikki puomin lennokkaasti alas ja paineli ennakoimani loogisen hypyn sijaan jotakuinkin kymmenen metrin päässä olevaan putkeen. Siis Neleh, tuo aina kädessä roikkuva hörhö, teki niin. Hauskaa nähdä, että Neleh näyttää edelleen olevan iskussa: huumorintaju on yhä talella.

Nelehin puomihäröily juontaa juurensa viime viikolle, jolloin osallistuimme RumaRakin 1-vuotismölläreihin: minä Jenten ja Esa Nelehin ohjissa. Kajaanissa fotoja nappaili Hannu Korhonen, jonka aikaansaannoksia pääsemme nyt ihailemaan.

Kuten aina Paavolassakin, Jente oli jälleen mahdoton sähikäinen. Minä köntystelin koiran tiellä. Kepeillä ja niiden jälkeen Jente oikein kiljahteli. Jente on niin hiljainen soturi, että se on jotain se.

Seuraava kuva verrattuna sitä seuraavaan kertoo kaiken Jenten ja minun agilitysuhteesta. Kumpikin hommailee omiaan, yksin. Teemme huisia aikaa heti, kun alamme sählätä samaan osoitteeseen. Sanon minä yrittäessäni kerätä itsetuntoni rippeitä tämän päivän pohjanoteerauksen jälkeen. Snif.

Voihan sydän. Tässä on oikea katsekontakti, josta lähtee nappisuoritus. En ihmettele yhtään, että nolla napsahti.

Agilitya voi sittenkin kutsua maailman hauskimmaksi koiraharrastukseksi. Tällä parilla on ainakin nastaa. Voi, kun minutkin joskus ikuistettaisiin hymyissä suin radalla! Never gona happen.

Näytän useimmiten murhaavalta, tylsistyneeltä tai muuten vain tärähtäneeltä.

Tai parhaassa tapauksessa vain teennäiseltä.

Juu, meidän perheen fotogeenisyys ei lepää minussa. Mutta sepä ei haittaa, sillä ylenpalttinen kauneus olisi mennyt tyystin hukkaan tässä paketissa. Sano minun sanoneen.

Seuraavaksi todistusaineistoa siitä, etten suinkaan tee koiristani toistensa kopioita. Neleh ja Jente ovat A-esteen positiivi ja negatiivi. Nelehin harjakäyttäytyminen on varsin lennokasta.

Ja lopussa seisoo oppikirjamainen juoksukontakti.

Jenten alku on vaisu. Enkä kyllä yhtään ihmettele, sillä ohjaaja ei varsinaisesti näytä laatikon terävimmältä veitseltä.

Loppuosa rullaa ilmavammin. Mikä ihmeen kontaktivirhe? Höhöö.

Koska spanieleitakaan ei ole luotu missikinkereihin, esitellään kumpainenkin vähemmän parhaimmillaan.

Ja loppuun vielä svengaava otos, niin kaikille jää hyvä mieli.

Mitenhän tuli taas sellainen fiilis, etten ole ohjaajana kovin kummoinen. Höpönlöpön. Me lähdetään ensi viikolla Roihin. Siitä tulee kivaa.

Sata kertaa Jente

2010-08-12T16:23:00.002+03:00

Niin kävi, että ravistelin työpurut jaloistani ja kipaisin hermolomaviikon viettoon Kajaaniin. Samalla pääsin eroon rasittavista asunnon kyttääjistä. Vinkkinä kaikille: jos saat vuokrayksiön elokuussa, ota se! Ja 34 neliötä on 34 neliötä. Ihan jokaiselta kantilta se on juuri sitä. Sanonpahan vain, että uskomattomia ovat äidin pienet kullannuput asuntomarkkinoilla.

Koska olen vetänyt koko kuluneen vuoden ylikierroksilla ja ollut tehokas kuin orava, vietän ylimääräiset vuosilomapäiväni tekemättä yhtään mitään. Ihan omalla luvallani. Näin ollen olen saanut perehtyä jonnin joutavuuksiin kuten sadan faktan Jente-osan viilailuun.

Ja siinäpäs se, sata faktaa Jentestä:

En suunnitellut Jenten hankkimista.
En vieläkään tiedä, miksi ihmeessä halusin Jenten itselleni.
Jenten nimeksi menasi tulla Haisu, koska en keksinyt sille nimeä.
Itse asiassa Jente-nimi oli äitini idea.
Jente on norjaa ja meinaa tyttöä. Tarkistin monta kertaa.
Ajattelin, että jos nimeän koirani tytöksi, en voi mennä täysin mönkään.
Jente on mielestäni hyvä nimi koiralle.
Jenten lähes mustat trikkiveljet ovat nimeltään Nero ja Piki.
Jente halusi pentuna syödä vain nappuloita.
Broilerin kaula oli Jenten ensimmäinen ruokaluu. Jente nielaisi kaulan kokonaisena, vaikkei omansa ollut mainittavasti suurempi.
Siirryin harjoittelemaan broilerin siivellä. Se sujui paremmin.
Jente ei yhtään pitänyt lohesta. Oikeammin Jente vihasi sitä.
Jente oppi syömään myös kalaa, kun muuta ei ollut tarjolla.
Nykyään Jente syö kaiken, mitä kuppiin laitetaan.
Jenten ruoka-astia tyhjenee aina hitaammin kuin muilla cavaliereillani.
Jente nirsoilee kokonaisten porkkanoiden tai kurkun palojen kohdalla. Se ei haittaa, koska koirani saavat myös muuta ruokaa, ja Eo syö mielellään kaikki vihannekset.
Jente on syönyt kotiruokaa kolmikuisesta saakka.
Jente oli kolme kuukautta vanha myös silloin, kun ensimmäinen saksanpaimenkoira kävi sen kimppuun.
Fyysisiä vaurioita ei tullut, mutta Jenten mieli järkyttyi kovin paljon.
Toinen saksanpaimenkoira kävi Jenten kimppuun viikkoa myöhemmin.
Tällä kertaa Jenten toimintakyky palasi välittömästi.
Jentelle ei jäänyt traumoja saksalaisten suhteen.
Joskus Jente on turhan epäluuloinen vieraita koiria kohtaan. Pohdin, onko syy pentuajan päällekäymisissä vai Jenten perusluonteessa.
Pikku-Jente ei ollut niin lauman perään.
Sen jälkeen, kun 10-viikoinen Jente söi takapihalta päästäisen raadon, Jenteä ei enää näkynyt.
Jente pinkoi milloin minnekin. Useimmiten ihmisten perässä.
Jente vietti lapsuutensa maalla, Peltosalmella.
Maalla on paljon eläimiä ja Jente tykkäsi kaikista, isoista ja pienistä. Gerbiileistä vähän liikaakin.
Jente oli kiltti pentu. Se söi ainoastaan yhden television johdon poikki, mikä ei haitannut, koska rotta oli aloittanut tihutyön, ja töllö olisi ollut syytä heittää menemään jo ajat sitten. Enkä edes tarvitse telkkaria.
Siitä saakka, kun Jente oppi juoksemaan, se on juossut.
Ihmiset eivät käsitä, että cavalieri voi juosta niin paljon. Minä ymmärrän, koska Jente juoksee, ihan niin kuin Fasu-äippäkin.
Jente ei tiedä olevansa cavalieri. Omassa maailmassaan se on todellinen lintukoira.
Jente juoksee lintujen, jänisten, oravien, lehtien, kuplien ja pörriäisten perässä. Muutaman mainitakseni.
Kaikesta huolimatta Jente on vain cavalieri - se ei ikinä saa mitään kiinni, ja huomaa asioita usein vasta silloin, kun on liian myöhäistä.
Jentellä on samanlainen kieli kuin emällään. Pitkä kuin mikä.
Jente on äärettömän söpö.
Poikkeus edelliseen: Jente on äärettömän typerän näköinen odottaessaan ruokaa.
Jente kuulee sisätiloissa sanan lintu, se alkaa tuijottaa kattoa. Silloin Jente on oikein terävä.
Ulkonäkö voi pettää. Jente on oikea bitch.
Luonnetta Jente on perinyt isältään.
Jente on luonnoltaan ehta Chirpy-koira.
Chirpy-koiruus tarkoittaa sitä, että Jenten on vahdittava roskapussia, vaikkei ketään kiinnosta, sekä jemmailtava ja vahdittava tavaroita vaihtelevalla intensiteetillä. Jente myös mahtailee ja ui sorsien perässä.
Jente on aina tosissaan. Se ei osaa nauraa itselleen.
Jentessä on ripaus jotain, mitä muissa cavaliereissani ei ole.
Jente on luonteeltaan upea cavalieri agiltypuuhiin.
Vietikkyys tekee Jentestä sähäkän agilityeläimen
Fyysisiltä ominaisuuksiltaan Jente on jotain aivan muuta kuin cavalierin kuuluisi olla, mutta juuri sellainen kuin on agilityn kannalta eduksi: kapea, kevyt, pitkäjakainen sekä äärimmäisen ketterä ja elastinen.
Jentellä on pokkaa, mikä ei ole aina kiva asia.
Jente unohtaa toisinaan ajatella, jolloin se tekee jotain koiramaista, vaikka tietää sen olevan kiellettyä.
Jente voisi olla ongelmakoira erilaisissa olosuhteissa. Jente tarvitsee rajat. Se on niin itsekäs.
Jente mahtailee tutuille. Vieraille se on liekku.
Quita-kooikeri on Jenten kasvinkumppani. Pariskunnalla oli niin paljon pentukivaa, että luultavasti juuri siksi säästyimme omaisuusvahingoilta.
Nykyään ne ovat molemmat niin narttuja, etteivät voi ainakaan pitää hauskaa keskenään. Patsastelevat vain.
Ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi kuvailen Jenten nartuksi. Se on kotioloissa ihan erilainen koira kuin vieraissa.
Kerran Jente meni niin pitkälle, että Nelehin löllerö löylytti sen.
Auennut silmäkulma ei riittänyt Jentelle. Nelehin piti vielä pari kertaa päästä niskan päälle osoittaakseen paikkansa.
Sittemmin kotioloissa on ollut stressitöntä. Neleh ja Jente eivät piittaa toisistaan. Arvojärjestys on selvä.
Quitan kanssa Jente on ollut kunnolla tukkanuottasilla kerran.
Nyttemmin Quita tietää, että Jente on turhanpäiväinen pullistelija, ja jättää sen öykkäröinnit omaan arvoonsa.
Ehkä meillä olisi tapeltu enemmän, ja tapeltaisiin edelleen, jos emme olisi puuttuneet asiaan.
Jenten sydän läpättää irlanninsettereille ja mastiffi-tyyppisille koirille.
Jente menettää kaiken itsehillintänsä ja arvokkuutensa tavatessaan ihastuksensa Albert-setterin.
Jentellä on kauhean ruma ääni. Se ei ole haukkumista vaan säälittävä nuotti kiljahduksen ja parkaisun väliltä.
Jente haukkuu harvoin. Silloin, kun se avaa suunsa, totean, että niin typerällä äänellä kannattaisi olla hiljaa.
Esa on Jenten kummisetä.
Jentellä ja Esalla on yhteisiä juttuja.
Esa laittaa Jenten usein kaappiin tai laatikkoon.
Jente odottaa hiiren hiljaa kunnes joku löytää sen - ja vaikkei kukaan löytäisikään.
Jenten vasemmasta kulmurista puuttuu pala. En tiedä, miten siinä niin kävi.
Jente on hyvin notkea. Fyssari sanoi niin.
Jente on luonnonlapsi, ja siksi sen reviiri on melko suuri
Pelkäsin Jenten polvien puolesta. Mutta ne saivat arvoksi 0/0. Silmätkin olivat terveet.
Sydämen suhteen aion pelätä niin kauan, että se alkaa reistailla. Sellaista elämä on, cavalierin kanssa.
Jente on vesipeto. Sitä löytyy suvusta, kummaltakin puolelta.
Välillä minusta tuntuu, ettei Jente tiedä itsekään, miksi läträä vedessä.
Useimmiten se kalastaa roskia ja liikkuvia hitusia.
Uiminen ei ole pääasia, ja lopulta Jente päätyy hytisemään rantaveteen. Siinä se sitten seisoo. Ja seisoo.
Jente on kaikkein luotettavin uintikaverini. Keppi suussaan tai ilman Jente kroolailee kanssani vaikka maailman ääriin.
Jente ei kuitenkaan ole mitenkään eroahdistunut tai erityisen kiintynyt minuun.
Ei, Jente ei piittaa minusta, ei kotona eikä metsässä. Se menee agilityakin kenen tahansa kanssa.
Jente on koulutettu kunnioittamaan mielipidettäni. Onneksi. Siksi Jente on helppo koira.
Jente ei ole saavuttanut agilityssa mitään. Kyllä me vielä yritämme.
Jenten Fasu-emä on yksi hienoimpia agilitycavaliereja, joita tiedän.
Fasu on radalla upeampi kuin emänsä Neleh, joten Jenteltä oli syytä odottaa paljon. En joutunut pettymään.
Jente on rennosti koulutettu, koska alunperin minulla ei ollut tavoitteita sen suhteen. Onneksi Esa oli patistamassa ja opetti Jentelle kepit.
Myöhemmin halusin kouluttaa cavalierin, jolla olisi hienot ja toimivat 2on2offit.
Jenten pysäytyskontaktit ovat hyvät, mutta eivät loistavat. Paitsi ehkä keinu.
Jente syttyy parhaiten kanin ja jäniksen karvasta.
Cavamaiseen tapaan Jente on niin perso herkuille, että kulkee melkein parhaiten nameilla. Ainakin luotettavimmin.
Pidän enemmän iloisesta agilitystä kuin teknisestä vääntämisestä, ja se on vaikuttanut Jenten koulutukseen.
Jente tahtoo juosta agilityssa suoraan. Se on opetettu tekemään niin.
Jente masentui kolmannessa luokassa, joka on pelkkää kääntämistä ja vääntämistä.
Ohjaan huonosti, jotta Jentellä olisi kivaa.
Meillä menisi paljon paremmin, jos tappaisin koirasta vauhdin ja mielipiteet ja veisin sitä kuten Nelehiä. Nopeilla käännöksillä.
Jenteä lähemmäs käyttökoiraa cavaliereissa tuskin päästään. Cavalierit ovat pääsääntöisesti liian löllöjä.
En usko, että voin ikinä saada parempaa agilitycavalieria kuin Jente.
Kahden edellisen kohdan ja terveysongelmien vuoksi Jente jäänee viimeiseksi cavalierikseni. Muita syitä ei ole.
Jente on lapsi.
Jente leikkii paljon, mikä on mielestäni kauhean hauskaa, koska muut cavalierini eivät tee niin.
Toivon, ettei Jente kasva koskaan aikuiseksi. Se on niin vekkuli.

Meidän kesämme

2010-08-11T12:00:00.007+03:00

NEJ-muistio, Brinskin nyörissä ja Krum, Krum! Karhuveljeni Kodan tahtiin:

Happy bitch

2010-08-10T23:13:00.006+03:00

Me tehtiin se! Käryttiin Kuopion Sorsasalossa kuin leivitetyt kanapalat leivänpaahtimessa. Mentiin kehään voittajina ja lähdettiin pois samanmoisina. Ikioman sinisen nauhan kanssa.

Vaikka selttipoika yritti korvissa roikkuen sabotoida Jenten leimuavat hapsut, cavaneito oli kovin hienona. Kuvissa Jente on jo uinut ja kauneuden lumous haihtunut. Vaikka tuomari vihasi Jenteä ensisilmäyksestä saakka, Jente esiintyi kauniisti. Ottaen huomioon, ettemme olleet lainkaan harjoitelleet. Vaikka yleinen ilmapiiri oli hapan kuin kassillinen sitruunoita, ilomielisyyteemme se ei vaikuttanut.

Emme joutuneet paistattelemaan parrasvaloissa pitkään. Hyödynsin taikasanaa lintu useaan otteeseen, mikä sai Jenten skarppaamaan täysillä. Pöydällä tuomari vilkaisi ainoastaan etuhampaat. Ehdimme melkein palata edestakaiseltamme, kun arvostelijamme jo saneli tuomiotaan. Eri-valtaisuus oli onnemme. Muutama Eh ja meille päivän ainoa H.

"Iloinen narttu (toki on). Selkälinja ei ole suora (ei olekaan). Narttumainen pää, hieman pienet silmät (on vai?). Tarvitsee vahvemmat lihakset (tämä oli kaikkein paras: koira, joka juoksee, aksaa, juoksee ja juoksee, tarvinnee jo jonkinlaiset mömmöt ja lihaskuntoharjoitteet pystyäkseen parempaan. Ehkä tuomari tarkoitti kuitenkin läskiä). Hieman kapea edestä ja takaa (poloinenhan oli kapeampi kuin juniorluokan nartut). Kylkiin kaivataan lisää jotain (luultavasti massaa, en saanut käsialasta selvää). Etu- ja takakulmaukset riittävät. Hyvä väri ja kunto (turkki, siltä osin kuin sitä oli olemassa, kiilsi ja hulmusi tuulessa). Vahvuutta liikkumiseen (en minäkään koiran liikkeistä pidä). Voisi käyttää häntäänsä enemmän (ei tainnut juuri heilutella - noh, ei se hullun hauska tilanne ollutkaan)."

AVO-H

Parkkialueella eräs lapsiperhe olisi tahtonut juuri Jenten tyyppisen cavalierin. Maallikkonäkemys ei kertakaikkiaan kohtaa kasvattajien käsityksen kanssa. Näyttelymenestyksen kunniaksi Jente pääsee tassukarvoistaan samalla, kun riipaisen suikaleen korvan takaa. Korviin ei tule näkyvää eroa eikä takkuja synny. Cavalierkikkoja.

Farssi ohi, saa hengähtää.

Pakollinen paha

2010-08-02T16:15:00.003+03:00

Jenten näyttely häämöttää ensi lauantaina. Viikon kuluttua saamme selville, heitinkö 33 euroa ja 60 senttiä kankkulan kaivoon.

Pelkoni ei ole turha. Laatuarvostelu Hyvä on yhtä kuin Surkea, mutta niin on Jentekin. Näyttelysilmin Jente on hirveä ilmestys. Se on pieni ja hintelä ja tehosyötöstä huolimatta kalanruotomaisen laiha. Ohuen ohut turkki pystyy hädin tuskin peittämään punkin puremien lovet ja ties mistä piikkilankaan juoksemisista aiheutuneet haavaumat. Kaiken kukkuraksi Jenten vasen kulmuri on poikki.

Suomen Kennelliiton vahvan pohjatyön ansiosta kaikki kulmakunnan mustit ja murret on raahattava kehään. Tällä tavoin jokainen vastahakoinenkin koiranomistaja saadaan ynnättyä huimista harrastajamääristä ja näyttelytoiminnan vireydestä kertoviin tilastoihin. En pidä siitä.

Näen näyttelytoiminnan muinaisjäänteenä, jonka 1800-luvun tylsistynyt yläluokka loi. Jopa vuonna 2010 koiraväki menee samaan lankaan: voitonnälän palo silmissään ihminen ei enää kykene toimimaan rationaalisesti. Sama ilmiö saa pukemaan oman lapsensa barbieksi ja viemään tämän näytille palkittavaksi. Karkeasti sanottuna näyttelyt ovat rumien ihmisten tapa leikkiä kaunista.

Näyttely on helppo paikka pokata palkintoja, jos henkilöllä ei ole resursseja pitkäjänteiseen harjoitteluun. Hulluinta on, että kaikki tapahtuu välillisesti koiran kautta, eikä sillä ole mitään tekemistä omistajan avujen kanssa. Kovin harvassa ovat he, jotka ovat muokanneet linjojaan useiden sukupolvien ajan ja työstäneet koiriaan vuosikymmeniä – tämän jälkeen he saattavat oikeutetusti korjata hedelmät aikaansaannoksensa kera.

Rotupuhtauden käsitys on niin ikään jämähtänyt toisen maailmansodan aikaiselle tasolle. Koiran rotu on lähes oma lajinsa. Koirista halutaan edelleen ulkonäköklooneja, joiden ideaalista ei kuitenkaan ole edes olemassa selkeää visiota. Koiranjalostus on pelkkää soutamista ja huopaamista. Se on hiekkalaatikkotason leikkiä siitä, kuka on kenenkin kaveri. Nimenomaan rotupuhtaus ja sen säilyttäminen herättävät ihmisissä suuria ja fanaattisia tunteita. Miksi?

Koirien maailma voisi olla parempi paikka, jos jalostusta ohjaisivat indeksit eivätkä henkilökohtaiset näkemykset ja kiihkomielisyydet. Utopiassani elettäisiin ilman roturajoja, ja koirapopulaatiota ohjaisivat ainoastaan käyttöominaisuudet. Oikeasti mitään ei koskaan tapahdu.

Olen henkisesti valmistautunut keltaiseen nauhaan.

Jii, ee ja äs

2010-08-01T11:34:00.003+03:00

Mitä: agilityepikset
Missä: Kajaanissa
Milloin: perjantaina 30.7.2010
Miksi: huisia
Kuinka: riemuiten

Mars, Mars Tampereelle

2010-07-26T20:36:00.015+03:00

Me muutamme Tampereelle. Siellä on uusi kotimme. Tai ainakin pian on. Mehän suorastaan jo roikumme hakukohteemme ovenrivassa sijalla yksi. Luulen, että meistä tulee eteläsuomalaisia ihan yhtä paljon kuin olemme kuopiolaisia tai sheltti-väkeä. En oikein osaa olla kumpaakaan, vaikka ilmeisesti pitäisi.

Sen sijaan minusta saattaa tulla oivallinen tamperelainen, sillä vihaan jo nyt turkulaisia, jotka ohittavat kassajonossa ja lähettelevät typeriä rikesakkoja naurettavista asioista. Ehkä alan pian ruikuttaa yli viidenkymmenen kilometrin etäisyyksistä. Ja kuvitella, että AVA-nollat kannattaa hakea pohjoisesta. Ei nyt sentään, kaikkeen en suostu.

Ah, kuinka boheemia onkaan hyljätä turvattu laiskanpulskea elämä ja mätkähtää turvalleen kaikkien köyhyysrajojen alapuolelle. Se on sitä opiskelun riemua. Koirat eivät vielä tiedä, mikä niitä odottaa. Onneksi Neleh ja Opri eivät ole enää pitkiin aikoihin halunneet murhata toisiaan.

Säälin ainoastaan Jenteä. Villikko on saanut elää puskassa ja juosta metsissä täysin vapaasti koko kaksi ja puolivuotisen ikänsä. Ei Jente ilkeä ole eikä kamalan tottelematonkaan, mutta city on city, ja metsä on metsä. Enimmäkseen Jente juoksee omaksi ilokseen ja toisinaan kiljuu hyvän hajun perässä. Minä olen sallinut. Aamuisin koira on tottunut vetämään täyttä höyryä oman kierroksensa. En tiedä, missä asti se käy, mutta matka on rutkasti pidempi kuin tallaamani polku. Jente ei ole kaupunkikoira. Käytämme hihnaa vain siirtyäksemme paikasta toiseen, jos silloinkaan. Kuukauden kuluttua tilanne on joka tapauksessa toinen.

Kuopiossa koirien on ollut aivan liian hyvä asua. Tuskin koskaan päädymme paikkaan, jossa suoraan kotipihalta avartuu luonnonsuojelualue ja sitä ympäröivä laaja, rikas ja vaihteleva metsämaasto, kalliot ja vesistöt. Kuopiosta jään kaipaamaan eniten Neulamäkeä, vihreää osaa siitä.

Käännekohtien yhteydessä on tärkeää, että taakse päin ei katsota eikä kaduta. Tämä tsäänssi on hieno mahdollisuus. Elämän muuttuminen on joka tapauksessa väistämätöntä. Nykyään hammastahnatuubikin suosittelee lapselle herneen kokoista palaa entisen pikkusormen kynnen sijaan. Uskomatonta, mihin maailma onkaan mennyt.

Mikä hemmetin vastainen käsi?

2010-07-20T13:09:00.015+03:00

Se oli se, johon karsintaviikonloppumme tyssäsi: rimaan. Tuskin kukaan muu näki koiran hölmistynyttä ilmettä hypyn päällä. Cavalierin typerin ja samalla hellyyttävin ilme on silmäkulmien kolmioilme, kuten tapaan elettä kutsua. Neleh ei tiennyt, mihin olimme seuraavaksi menossa. Ja siitä se rima. Huippu kepokaan ei voi pelastaa tilannetta, jos ohjaaja on aasi.

Olihan meillä vielä toinen mahdollisuus, mutta sen tyrin todella pahasti. Ei ollut oikeasti edes kiire. Jostain kumman syystä en luottanut Nelehiin. Odotin koiran tulevan käteen juuri sillä hetkellä, kun olisi pitänyt juosta. En juossut ja siitä hylky. Videoksi olisin voinut tarjota edellisvuotista pätkää - kaikessa ironisuudessaan noudatimme täsmälleen viimekertaista kaavaa. Noh, pääsimme sentään yhtä estettä pidemmälle.

Ennakkostressistä huolimatta olosuhteet olivat kunnossa. Raahauduin äänekkäästi Turkuun jarrupalaongelmaisella Volkkarillani. Jääkaappikylmää vettä oli litroittain ja jääpullot pitivät ne viileänä. Olin rauhallinen enkä jännittänyt. Valmistautumisrutiinit lämmittelyineen, venytyksineen ja pyörityksineen sujuivat ongelmitta. Onnistuin pitämään koiran niin viileänä, ettei se edes läähättänyt kuumuutta.

Täydellinen asettelu ei takaa hienoa agilitya. Nelehissä ei ollut mitään vikaa enkä olisi voinut vaatia siltä enempää. Oma menoni oli ponnetonta ja ohjaaminen pikkusievää röpöstelyä. Missä oli kaikki palo ja tahto? Hävettää ja harmittaa koiran puolesta. En minä menestyksestä piittaa, mutta koira...

Tyhjä olo. Agility ei ole tarjonnut viime aikoina oikein mitään. Kun ei odota mitään, eikä saavuta mitään, ei tunne mitään. Pelkkää tyhjää. Petin Nelehin. Toisissa ja kolmansissa karsinnoissa ylsimme silloiseen parhaimpaamme, saimme tuloksen finaalista. Neljännet ja nyt viidennet kilpailut olivat pohjanoteeraus. Ihan kuten SM-kisatkin. Onneksi emme edes lähteneet Agirotuun. Neleh todisti luotettavuutensa tehden samaa aikaa kuin aina ennenkin.

Karsintaviikolla eläinlääkäri ei kuullut Nelehin sivuääntä. Enkä nyt yhtään juksaa, sillä kuuntelija oli sama, joka todisti ääntä pari kuukautta sitten. Saimme viisi mahdollisuutta, mikä on paljon, vaikka toiset nauttivat useammista. On-off-sivuäänen vuoksi viimeinen kesä tuntui armopalalta, joka sitten joutui vääriin suihin. Nyt aika on loppu.

Jotenkin koko viikonlopun kruunasi kameran välähdys ajaessamme Tampereelle lauantai-iltana. Auto piti karmeaa junamaista ääntä enkä halunnut jarruttaa turhaan. Samperin turkulaiset! Voisivat laittaa kuudenkympin lätkän ja kameran välimatkan sen verran järkeväksi, ettei tarvitsisi koko ajan runnoa poljinta henkihieverissä.

Epäonnistuneista kisoista on vaikea kirjoittaa jälkeenpäin. Tämä siitä syystä, että olen jo unohtanut koko asian, siirtynyt eteenpäin. En jää rypemään vaan keskityn uusiin haasteisiin. Sitä agility on. Kaksi vuotta on valunut hukkaan Nelehin kanssa. Mutta sille en mahda enää yhtään mitään.

Ps. Olen todellakin kyllästynyt keveyeen blogihöttöön. Turha ihkutus saa minut yökkäämään. En kuole yksiin mönkään menneisiin karsintoihin, mutta kieltäydyn rakentamasta kisaraporttiani kukkilla ja kärpäsillä.

Semmoinen juhannus

2010-07-04T17:24:00.003+03:00

Viime tingassa joukkomme juhannussuunnitelmat päätyivät osoittamaan kohti Hailuotoa. Keskikesän juhla linkittyy nuoruudessani tiukasti saareen ja agilityyn. En voinut vastustaa mahdollisuutta lähteä jälleen mukaan.

On sinällään harmi, että aikataulu osoittautui suunnitelmista huolimatta liian tiukaksi. Kiire töiden ja ratojen välillä, nälkä ja jatkuva sekasorto saivat itse kunkin hermot kiristymään. Kaiken kukkuraksi selkäni osoitti särkymisen merkkejä jo perjantaina ja agilitykin sujui onnettomasti. Sekä Neleh että Jente sortuivat mihin lie ongelmakohtiin.

Sää imarteli matkailijoita. Illalla ehdimme vihdoin relailla ja oleskella rannalla. Koirat painelivat täydellä teholla kaksi päivää pitkin hienohiekkaista rantaviivaa. Ihan jokainen nautti.

Loppupuolella reissua lähdimme parempaan nousuun. Viimeisellä kierroksella teimme jo molempien koirien kanssa puhtaat hyppikset. Kummallakin radalla sattui pieni kömmähdys, joista huolimatta lopputuloksissa killotti kaksoisvoitto: Neleh kaappasi vihdoin hyppysertinsä, ja Jente paistatteli sijalla kaksi. Olin kauhean tyytyväinen Nelehiin. Yritän saavuttaa tiukalla aikataululla pari hamuamaani asiaa ennen eläkkelle joutumista. Hyppyvalion arvo oli yksi niistä.

Lauantai-iltana meikäläistä kohtasi suuri onnenpotkun: ensimmäistä kertaa eläissäni pääsin kilpailemaan nopean koiran kanssa. En tietenkään iloitse varsinaisen ohjaajan jalkavauriosta, mutta asioiden ollessa tolallaan, on parempi nauttia niistä sellaisenaan.

Vaikka toisinaan olisinkin valmis vaihtamaan touhottavat koirani johonkin vähemmän spanieliin, juuri tämä tyyppi on nakertanut aimopalan sydämestäni. Kun tapaan koiran kuten Vuokko, en voi muuta kuin ihailla. Paitsi, että kyseessä on mahdoton spanieliraketti, Vuokko on myös erittäin täysijärkinen koira. Totesin sen itse enkä voi kuvitella täydellisempää agilitykoiraa. Kadehdittavaa. Niin kadehdittavaa.

Vuokon ohjaaminen oli tavattoman hauskaa. Hyppyradalta tuli kymppi rimoista. Tuntui hyvältä. Hylkyrataan en voi olla tyytyväinen, sillä koira ei päässyt siinä oikeuksiinsa. Jämähdin väärään paikkaan seisomaan heti kolmannen esteen jälkeen ja Vuokko pelasti lopun. Tätä kokemusta aion muistella kylminä talvipäivinä siemaillessani teetä Vuokon mukista. Kiitos Virpi hienon mahdollisuuden suomisesta!

Voin hahmottaa itseni helposti nopean koiran ohjaajana. Huoh.

NEJ on crime scene

2010-06-22T19:15:00.020+03:00

Salapoliisi-Sanna ratkoo arjen mysteerejä.

päiväys: 22.06.2010

kadonnut: PURKILLINEN HUNAJAA

epäilty: EO

ikä: 6 vuotta
paino: 8,8 kilogrammaa
korkeus: 35 senttimetriä

poliisin vanha tuttu, taustalla useita näpistyksiä ja muita omaisuusrikoksia. varkauden luonne viittaa vahvasti epäiltyyn.

tarkempi vilkaisu todistaa epäillyn SYYLLISEKSI:

BUSTED!

tuhoutunut: PAKETTI CANICUR PROTA

epäilty: JENTE

ikä: 2 vuotta
paino: 7,4 kilogrammaa
korkeus: 33 senttimetriä

vaikuttaa viattomalta, rekisteri on puhdas. sannan tarkka nenä haistaa palaneen käryä: tekikö tilaisuus kuitenkin varkaan?

tarkempi vilkaisu todistaa epäillyn SYYLLISEKSI:

BUSTED!

rikoskumppani?

epäilty: NELEH

ikä: 7 vuotta
paino: 8,2 kilogrammaa
korkeus: 34 senttimetriä

taustoista löytyy mukavuudenhalua ja itsekästä määrätietoisuutta. on todistetusti ollut rikospaikalla kello 7.33-16.06 välisenä aikana. ei kykene esittämään luotettavaa alibia.

tutkinta epäillyn osuudesta päivän muihin tapahtumiin (vaatteiden ja muun irtaimiston häikäilemätön levittely, kylmälaukun penkominen, tavaroiden pudottaminen pöydältä) jatkuu ...

Ne äsämmät

2010-06-21T17:13:00.023+03:00

Hylky tuli. Siinä putkessa, jonka piti olla pussi. Rähmä.

Rataprofiili oli meille aivan loistava. Mikä olisi Nelehille parempaa kuin takakierrot ja tarkka kuljettaminen? Niinpä. Jälkeenpäin kerrattuna olisin voinut tehdä ainakin kymmenen pientä asiaa, joista jokainen olisi estänyt koiraa livahtamasta tunneliin. Mutta en tehnyt, joten se siitä.

Jos olisin ollut vakavissani, olisin saattanut puida nyrkkiä itselleni ihan olan takaa. Myönnän toki, että kadehdin jälleen hetken niitä kaikkia koiria, joiden oikean reitin pystyy varmistamaan äänellä. Video loppuu hylkyyn, sillä kuvaajamme oli riennettävä omaan vuoroonsa. Suoritimme kuitenkin radan sujuvasti ja ongelmitta loppuun. Neleh ei tiennyt, että laiva korahti karikolle.

Minikoirakoiden huvetessa touhu meni perin kummalliseksi. Loppujen lopuksi yksittäisten hyllyttäneiden olisi ollut kovin itsekästä harmistua omasta mokastaan. Niin monta kanssasisarta ja -veikkoa rypi samassa ojassa.

Sennin ja Sannan panoksesta vuoden 2010 SM-kilpailuihin vastasi vammaiskaarti - kuulorajoitteinen Neleh ja silmäpuoli Pretty. Yhdessähän veijarit täydentävät toisiaan varsin mukavasti.

Lauantai-iltana tuli vettä jatkuvalla syötöllä, mikä olisi saattanut masentaa innokkaita telttailijoita. Mutta ei hätää. Nukuimme täysin kuivasti ja lämpimästi kiitos mitä parhaimman telttaviritelmän.

Sunnuntain sää oli upea. Saimme yhden viimeisistä päivätelttapaikoista, juoksuisten alueelta. Koirilla oli hyvä olla. Minä poltin nahkani. Pahasti. Kilpailuista jouduin niin pian vilttiketjuun, että meille jäi Jenten kanssa valtavasti shoppailuaikaa kisa-alueella. Parhain löydös oli kaninkarvainen patukka. Ostin kaksi.

Kisapäivän muonitus jäi hieman heikolle, sillä hyppyratojen jälkeen ruokaa ei enää ollut. Ennätimme jonoon viimeisille sämpylöille, joilla saimme jaksaa iltakasiin saakka. Ehkä olisi kannattanut varautua runsaimmin eväin. SM-reissusta muistamme varmasti, kuinka karkasimme respattomalta leirintäalueelta, ne pari hieman laitonta u-käännöstä ja neuvottelun navigaattorin kanssa. Kotimatkalla tapasimme niin huonokäytöksisen, nitisevän ja natisevan mummelin, että kunnioittavan suhtautumisen palauttaminen vanhoja ihmisiä kohtaan vie aikansa.

Ja loppuun vielä etelän ehdoton nähtävyys, permiskuusi. Puu, joka teki sen, mihin yksikään muu puu ei kyennyt: oli aivan erilainen kuin kaikki metsän muut puut.

Aika

2010-06-13T20:35:00.002+03:00

Vuoden 2008 jälkeen Nelehin agilityura on ollut laskusuunnassa. Voisin jopa väittää, että Nelehin agility koki inflaation vuonna 2009. Viimeisen vuoden aikana Nelehin nimi ei ole loistanut maakuntatasolla. Neleh on kisannut vain harvakseltaan. Talven nollaprosentti on matala. Kesän kisahuipentuman alla Neleh ei sijoitu Itä-Suomen lupaukset –listauksessa lähellekään kärkipäätä.

Tulevana viikonloppuna on vuorossa Nelehin koitos Vantaan SM-kilpailuissa. Neljänä vuonna olemme osallistuneet joukkuekilpailuun, mutta nyt, viidennellä kerralla, keskitän katseeni pelkkiin yksilöihin. Siihen, ettemme edes hakeneet seuramme edustusjoukkueeseen, on useita syitä. Kuopiosta löytyy kovia minikoiria kuin sieniä sateella – yksi cavalieri sinne tai tänne ei riitä keikauttamaan vaakakuppia mihinkään suuntaan.

Vähäisen kisaamisen vuoksi tuskin kukaan on pannut merkille, miten nousujohteinen Nelehin alkuvuosi on ollut: yli puolet starteistamme on ollut puhtaita ratoja. Startteja on vähän, mutta silti. Neleh on ehkä menettänyt nuoren koiran kiihtyvyyden, mutta tiimityömme sujuu paremmin kuin koskaan. Teemme parempaa ja varmempaa rataa kuin koskaan aikaisemmin. Tunnen Nelehin siinä määrin kuin koiran voi taskunsa veroisesti tuntea.

Viime viikonloppuna Neleh teki Kajaanissa tuplanollan. Iisalmessa osallistuimme yhteen starttiin, jossa Neleh sekosi totaalisesti. En voi ajatella vanhaa hörhöä virnistämättä. Jokainen kilpailu, tuloksesta huolimatta, on yhtä tärkeä.

Jälkeenpäin näen, mikä viime vuonna meni pieleen. Edellisen talven aikana opin näkemään asioita uudessa valossa. Minulle agilityssa ei ole kyse voittamisesta tai tuloksista. Agilityni ei sisällä erityisosaamista eikä itsensä ylittämistä. Agility on vain hetki. Ja minä olen se, josta riippuu, onko hetki merkityksellinen.

Stetoskooppi ei ole enää Nelehille armollinen. Tiedän agilitymme olevan lähellä tiensä päätä. Voi olla, että elämme viimeistä kisakesää. Koska aika on rajallista, omat mielipiteeni, toiveeni ja tavoitteeni ovat lakanneet olemasta. Jäljelle jää vain Neleh.

Neleh ei tiedä muuttuvansa. Koira elää yhä hetkessä ja täysillä. Neleh on siinä vaiheessa, jossa palo ratatyöskentelyä varten löytyy ihan muualta kuin nameista, miellyttämisenhalusta tai kehuista. Toisin sanoen tiimimme on vahva, ja se toimii. Vasta nyt tai vihdoinkin. Jokainen saa itse päättää.

Niin kauan kuin aikaa on, Nelehin agilityharrastus jatkuu periaatteella, jota olen hyödyntänyt jokaisessa kilpailussa kuluneena vuonna. Teen kaikkeni, jotta olisin Nelehin arvoinen ohjaaja.

Jente agilityn alkulähteillä

2010-06-10T21:19:00.007+03:00

Uskon pentukokemuksien lumovoimaan. Pitkän talvikauden jälkeen Jente palasi Kajaanin agilitykentälle. Saatoin jälleen nähdä puolivuotiaan Jenten kirmaavan täyttä höyryä Paavolan rantaan kahlaamaan. Jentehän vietti ensimmäisen kesänsä Kajaanissa juosten jäniksen käpälä suussaan. Välillä suoritettiin muutama este, mutta pääasiassa Jente juoksi.

Kesäkuun viidentenä Jente pääsi siis jälleen repeilemään kepin kera tuhatta ja sataa nurmialueen ympäri. Radalla Jente oli upea. Se räjähti ja teki vimmattua työtä. Keppihäröt latistivat harmittavasti ensimmäisen radan tunnelmaa. Jos Jente vielä jonain päivänä painelee tuota kyytiä kisapaikasta huolimatta, olen onnistunut tavoitteessani kouluttaa agilitycavalier. Toisella radalla meno jatkui, mutta möhlin puomilla todella pahasti. Toimintasuunnitelmaa tilanteen varalle ei ollut, joten ei siitä sen enempää. Jouhevat radat sinällään sopivat Jenten pirtaan.

Jenten päivän kruunasi tapaaminen ensimmäisen kesän ihastuksen irlanninsetteri Albertin kanssa kisakatsomossa. Voi sitä riemun määrää. Uskomatonta, millaiseksi Jente osaa heittäytyä lapsuusmuistojen kampatessa terveen pidättyväisyyden.

Videosulkeisten jälkeen päätin parantaa viuhtovan tapani kepeillä. Iisalmessa pujottelu sujui moitteettomasti. Sähäkkyys ei ollut edellispäiväistä luokkaa. Radoilla sai revittää pitkää suoraa, mikä sopii meille paremmin kuin hyvin. Ensin teimme tyrmistyttävän kiellon. Olisi ollut tavanomaisempaa, jos Jente olisi ohittanut hypyn toiselta puolen, sillä ohjaajan lähelle koira ei yleensä tule millään. Kisaputken päätti nolla, ja vau, pääsimme tällä kertaa jopa palkinnoille.

Tätä koiraa kohtaan olen ollut sydän sykkyrällä aina ensisilmäyksestä saakka. Ehdottomasti ihanimpia agilitytapauksia, joita olen kuunaan nähnyt:

Olen aivan <3 <3 <3.

Aaltoja

2010-06-05T21:11:00.004+03:00

Jente on ollut aivan höperö. Maaningan kisoissa Jenteä vaivasi jokin. Jente tahtoi vain seurustella tuntemattomien kultaistennoutajien kanssa. Radalla Jenten palo oli poissa. Totaalisesti. Lenkillä koira hillui, juoksi ja kiljui kepin perässä. Mutta radalla vetoa ei löytynyt. Lisäksi Jente luuli, että pujottelukeppejä on kahdentoista sijasta kymmenen. Kepit eivät onnistuneet yhdelläkään radalla. Tämmöistä Jenteä en ole tavannut koskaan aikaisemmin.

Seuraavana perjantaina Jenten tie kävi Tony Häggblomin koulutukseen. Tunnin aikana saimme tehdä menevää ratapätkää, ja Jente kulki jälleen jopa paremmin kuin osasin kuvitella. Saimme alle myös parit hyvät kepit seuraavan päivän kisoja varten.

Varkaus on aina ollut Jentelle hyvä mesta, aina ensimmäisistä kisoista lähtien. Tälläkin kertaa Jenten vire oli täydellinen. Ensimmäisellä radalla häröiltiin kepit, mutta uusintayrityksellä oli parempi onni. Keskimmäiseen starttiin olin jälleen hurjan tyytyväinen, vaikka se olikin hylky. Viimeiseltä radalta saatiin vihdoin nolla, vaikkei se kovin kaunista katseltavaa ollutkaan.

Nollia ei näytä tipahtelevan taivaasta, mutta menen mieluusti tälläkin.

Nelehin ihana päivä

2010-06-01T22:19:00.008+03:00

Neleh pääsi tuuraamaan Quitaa lauantaisen koulutuksen loppuosassa. Omaa koiraa on mukava seurata radan reunalta. Eri näkövinkkelistä voi havaita koiran riemun aivan eri tavalla kuin itse ohjatessa.

Neleh rakastaa agilitya agilityn takia. Laji on myös vastaus Nelehin toiseen intohimoon, herkkuihin. Koira suorittaisi mielellään esteet ilman palkkaakin, mutta jokaisen harjoituksen jälkeen tarjottavat namit tekevät terää. Elämä cavalierin kanssa opettaa, kuinka mahtava ruuan voima voi olla. Cavalierin koko todellisuus pyörii syömisten ympärillä. Neleh ei koskaan unohda ruoka-aikaa, ja muistuttaa siitä mielellään jo useita tunteja etukäteen – toisinaan jopa ruokailun jälkeen.

Tänä onnekkaana lauantaina Nelehin villeimmätkin unelmat kävivät toteen: koira kerjäsi, mikä sai ventovieraat ihmiset heltymään ja luovuttamaan hiukopalaa.

Illalla kilpailimme Varkaudessa hyppyradalla. Nelehiä lykästi kellottaessaan identtisen ajan erään seltin kanssa. Sijoituimme kolmansiksi, jolloin paremmuus täytyi punnita. Pääsimme uusintaradalle. Ohjasin Nelehin väärin ja myös seltti hylättiin. Neleh sai startata vielä kolmannen kerran.

Neleh oli tyytyväinen, vaikkei edes tiennyt voittaneensa.

Nelehin lähtölaskenta on alkanut, joten käymme viikonloppuna juoksemassa peräti kolme rataa. Samalla pystyn tiiraamaan muutamaa seikkaa SM-kilpailuja silmällä pitäen. Voi, miten jo odotankin Vantaan reissua. Vain Neleh ja minä tekemässä agilitya.

Mysterious K

2010-05-22T14:10:00.002+03:00

NEJ-trioa on rienannut viime päivinä uusi vitsaus. Väriltään sinappinen ja mieleltään iloinen poikanen meinaa hengailla enemmän tai vähemmän hupaisassa seurassamme.

Koska NEJ-muistio on äärimmäisen roturasistinen kertomus, valtavirran kulkijoilla ei ole siihen asiaa. On höhlää olla tavanomainen taapertaja, joten hymypoika saa tyytyä omaan Krum, Krum! -blogiinsa. Vieläkin mälsempää on se, että jorinat ovat vain kutsuttujen käyttäjien ulottuvissa. Asiaa helpottanee, että kukanenkin voi halutessaan pyytää käyttöoikeuksia neon(miuku)netti.fistä.

Älypääspanielit jatkavat liehakoivaa kulkuaan. Emäntänsä on kenties menettänyt viimeisenkin järjen hivenensä, mutta lupaan, että cavalierit lentävät vastedeskin korkealta ja kovaa. Puolikas jotain ei riitä muokkaamaan ketään aivan joksikin muuksi.

Kesä tuli

2010-05-16T19:35:00.006+03:00

Eikä yhtään harmita olla lomalla.

Kuopiossa järjestettiin kisat järjettömässä toukohelteessä. Toisaalta niin pökerryttävän mukavaa.

Jenten kisakunto on loistava. Kuuma päivä ei vaikuttanut koiran kisavireeseen, ja tarmoa jäi myös metsässä liihottamiseen ja uiskenteluun. Jente on totta vieköön mukava kisakaveri, koska sen jaksamiseen voi aina luottaa. Jos koira juoksee metsässä vähintään tunnin päivässä, mieluiten kaksi putkeen, kolmen startin päivä sujuu iisisti.

Neleh, joka ei ole varsinainen sporttisuuden perikuva, on aina aiheuttanut enemmän stressiä kuumissa olosuhteissa. Tällä kertaa Neleh osallistui vain kansainväliseen starttiin. Mummo on miellyttävä ja sujuva ohjattava. Istui lähdössäkin kauniisti ja repeili vasta radalla. Kaveri liiteli varsin kivasti - nollan ja kuutospaikan edestä. Vain puomi oli plääh, mutta mitä sitten?

Jenten kanssa hyllytettiin kahdesti. Ensimmäinen oli sangen säälittävä yritys lähdön valssin levitessä karmeasti. Kummallakin radalla Jente teki älyttömän hyviä pätkiä ja muutaman seikan suhteen olen pakahtua ylpeydestä. Keskimmäiseltä radalta keppimöhlästä huolimatta virheetön suoritus. Vaikka Jente pinkoi niin lujaa kuin pienillä jaloillaan pystyi, ihanneaika ylittyi kuuden sadasosan verran.

Neleh on kauhean ihana vanha höhlä ja Jenten kanssa en malta odottaa, että viimeisetkin palaset loksahtavat kohdilleen. Elämäni koira -tyyppiä molemmat.

Päivän ainoat videolle napatut ratapätkät saatiin kansainvälisestä kisasta:

Jenten motivoinnissa voisi hyödyntää toista cavalieria. Lirkuttelija ryntäsi suoraan ihanan Iita-neidin luokse päästyään ensimmäiseltä radalta. Varkaudessahan olimme seuraavana lähtövuorossa, kun Jente bongasi kivan Onni-herran. Keskittyi kuitenkin hienosti rataan, vaikka täytyi käydä hakemassa takaisin oikein kädestä pitäen.

+4°C

2010-05-10T18:12:00.012+03:00

Onnea rakkaat koirani! On pyörähtänyt kokonainen vuosi siitä, kun pitkään piinannut korvien hiivaongelma katosi kuin tuhka kevätpuuskaan. En nielaise koskaan ennen kuin tipahtaa. Kutiamaton elämä maistuu silti hyvälle.

Hengailemme parasta aikaa Tampereella. Kurja lomasää ja leipätyöstäni yhä muistuttava selkäsärky eivät latista kesätunnelmaa. Täällä on sentään jo ruohoakin.

Taajamassa höyryhemmot eivät pääse ilmaisemaan itseään aivan yhtä vapaasti kuin kotopuolessa. Juoksutushuvitusten sijaan olemme suosineet vesileikkejä läheisessä järvessä. Sorsat pitävät Jenteä ennemmin pilkkanaan kuin uhkana. Palo on suuri, mutta mitään eläväistä pienen polskijan on turha kuvitella saavuttavansa.

Keppikivaa voi harrastaa yhtä lailla Pirkanmaalla kuin Pohjois-Savossakin. Eolle on suuri kunnia ja ylpeyden aihe raahata löytämänsä karahka aina kotiovelle saakka. Tänään tikku vaihtui astetta suurempaan halkoon.

Eolla on ollut viime aikoina kummallinen taipumus joutua outoihin sattumuksiin. Vastikään koira viuhtoi olohuoneen ympäri vessaharja häntään takertuneena. Viime viikolla Eo tunkeutui kaappiin ja poistui sieltä hetkeä myöhemmin. Jälkeenpäin voitiin todeta koira elävän tiiviissä symbioosissa hengarin kanssa.

Wingardium Leviosa!

2010-05-03T09:29:00.011+03:00

Sarjakuvien koirat ovat usein pallo- tai keppihulluja, tai sekä että. Yleensä koirat sekoavat tyystin ja muuttuvat aivottomiksi idiooteiksi. Agilityssä on eduksi, jos koira on aivoton idiootti. Cavalierit ainakin ovat. Niistä saa helposti idioottivarmoja menijöitä.

Palloja hyödynnetään agilityssä laajasti ja monessa muodossa. On tennispalloa, narupalloa, palloa vinkuvana ja ilman. On suuria palloja ja pieniä palloja. Pehmeitä ja kovia palloja löytyy kaikissa sateenkaaren väreissä. Koirat ovat ratketa innostuksesta.

Minkälaisia keppejä sitten käytetään? Ne ovat tylsiä ja arkisia. Semmoisen voi viskata koiralle, jos ei muutakaan sattunut mukaan. Cavalierit ovat niin toheloita, etteivät usein löydä etsimäänsä. Kepin menettäminen ei harmita yhtään niin paljon kuin jonkin muun. Keppiä voisi pitää pallon veroisena innostuksen lähteenä, mutta agilitykoulutuksessa se ei ole lunastanut ansaitsemaansa paikkaa.

Keppiin tarttuminen saa NEJ-poppoon kaaoksen valtaan. Sen jälkeen missään ei ole enää päätä eikä häntää. Kokeilin keppiä Jenten viimeisissä talvikauden harkoissa. Ne olivat vuoden parhaiten menneet treenit.

Kepillä on monia hienoja ominaisuuksia. Paitsi, että Jente etenee ja irtoaa hyvin, koira tulee myös lähelle. Jälkimmäinen asia on ollut meille se vaikein. Jente jopa äännehtii lähellä kiinniottoa. Eilen Varkauden kisoissa koira kiljahti ensimmäistä kertaa kisaradalla - vieläpä molemmissa starteissa. Siis Jente, tuo kenttien hiljainen soturi.

Karvat eivät tällä hetkellä aiheuta Jentessä riittävän suuria tunteenpurkauksia, eläinten raadot tulevat ennemmin syödyiksi kuin noudetuiksi ja namien voimalla koira ei sinkoa mihinkään. Noita-akka taikasauvansa kanssa on siis tullut jäädäkseen.

Ai niin, ne kisat: Nyt olemme Jenten kanssa yhteistyön ytimessä. Ensimmänen virhe tuli umpiputkelta, johon sujahdettuaan koira palasi samasta onkalosta takaisin takaleikkaukseni voimasta. Toinen taas oli se takaleikkaus, jossa muutkin epäonnistuivat, ja jossa minun piti olla viisaampi. En ollut. Mutta ne kontaktit ja se draivi! Jente on upea koira.

Kaksi viitosta on parempi kuin kolme hylkyä.

100 faktaa

2010-04-29T19:26:00.003+03:00

Jos muut, miksemme mekin? Aloitetaan Nelehistä. Sata asiaa, jotka ovat kaikki totta:

Nelehillä oli nimi jo ennen syntymää.
Nelehin piti olla welsh corgi cardigan.
Neleh oli heräteostos, eli juuri sitä, mitä olen aina tarvinnut.
Tiemme kohtasivat, kun Neleh oli viiden kuukauden ikäinen.
Ensitapaamisen jälkeen pidin kohteliaasti vajaan viikon harkinta-ajan.
Neleh saapui sopivasti viettämään peruskoulun päättäjäisiä kanssani.
Perhessämme on aina ollut koiria, mutta Neleh on ensimmäinen ikioma koirani.
Neleh oli toimelias pentu, joka karkasi aina naapuriin.
Ensimmäisenä kesänään Neleh mittelöi ampiaisen kanssa niin, että sai turpean huulen ja joutui tyytymään öttiäisen haukkumiseen.
Kyseisenä kesänä Neleh myös retuutti nuorta kissaa niin paljon, että kissasta tuli koira.
Neleh oli kaikkea sitä, mitä koiralta toivoin: nopea, ystävällinen ja yhteistyöhaluinen.
Neleh oppi agilityn alkeet takapihallamme itse sovelletuilla ja väsätyillä esteillä.
Neleh osallistui 17-kuisena ensimmäiseen suureen agilitytapahtumaansa Kotkan Agirodussa.
Samaisissa kisoissa tuhrasin Nupun rata-aikaa saamalla koiran tekemään kuperkeikan ja jäämään toiselle sijalle, jolloin Neleh voitti nuorten avoimen SM-kilpailun.
Neleh kuulee naksuttimen, kovat paukahdukset, kolinat ja karjumisen.
Neleh ei kuule jääkaapin avaamista, puhetta, vinkulelua tai sitä, kun tulen kotiin.
Kun Nelehin kuulo huononi, aloin yllättää sen usein tihutöistä ja ruokavarkaista.
Neleh noutaa mielellään esineitä.
Neleh on innokas, mutta hidas hakemaan kenkiä, läheltäkin (lelu - ruokakuppi - pallo - oikea kenkä! - sukka - pussi - väärä kenkä - luu - toinen oikea kenkä!).
Nelehin luoksetulo on aina iloinen, ja se on muutenkin tosi onnellinen koira, koska sitä ei voi torua sanallisesti.
Neleh on opettanut hyödyntämään ruumiinkieltä.
Vanhemmiten Nelehistä on tullut aikaisempaa äänekkäämpi.
Neleh nousee jaloittelemaan korkeintaan kerran työpäiväni aikana.
Sen sijaan, jos poistun illalla asunnosta, voin olla varma, että Neleh on tehnyt kaikkensa löytääkseen jotain mässäiltävää.
Neleh alkaa aina hykerrellä ja kantaa tavaroita, kun tulen kotiin.
Neleh on kärsimätön.
Neleh ei opi helposti rauhallisuutta ja keskittymistä vaativia temppuja.
Neleh tahtoo tehdä temppuja hilluen ja mahdollisimman nopeasti.
Nelehin temppurepertuaari kattaa joukon pyörähdyksiä, kierimisiä ja pomppuja.
Neleh sekoaa jalkapallosta.
Neleh sekoaa frisbeestä.
Neleh sekoaa ruuasta.
Oikeasti Neleh on rauhallinen.
Kotioloissa Neleh vaikuttaa maailman tylsimmältä ja hitaimmalta koiralta.
Neleh juoksee lenkillä harvoin.
Nelehin elämäntehtävä on nuuskia.
Joskus Neleh nuuskuttelee niin tarmokkaasti, että eksyy laumasta.
Hukkaantuessaan Neleh juoksentelee aikansa meitä muita etsien, kunnes lähtee takaisin kotiin.
Neleh on kaverikoira.
Kaverikoiratoiminnan aloittamisen jälkeen Neleh on alkanut kuvitella, että kaikki haluavat ottaa karvaturrin syliinsä.
Neleh on loistava työssään.
Neleh kerjää rapsutuksia tai muuten vain.
Neleh tietää, kuinka näyttää onnettomalta.
Isot vetistävät silmät, anova katse ja pieni värähdys ovat Nelehin tavaramerkki.
Neleh osaa manipuloida.
Neleh halaa.
Jos Neleh ei saa huomiota, se löytää kyllä jonkun muun, jolta saa.
Tilaisuus tekee varkaan Nelehistäkin.
Neleh on itsenäinen.
Neleh kertoo kyllä, milloin on ruoka-aika.
Neleh on sosiaalisilta taidoiltaan ehdottoman luotettava.
Luotan Nelehin arvostelukykyyn toisten koirien suhteen sataprosenttisesti.
Nelehillä on yhdeksän pentua.
Tiineenä Neleh oli kaikkien ikkunalautojen ja kissanruokien kauhu - mikään este ei pidätellyt sitä.
Tiineysajan röyhkeys kulminoitui siihen, että Neleh vohki voileivän kädestäkin.
Neleh on steriloitu ja lihoo helposti.
Nelehin turkki ei koskaan tullut ennalleen leikkauksen jälkeen.
Huonon karvanlaadun vuoksi Nelehistä tuli turjake.
Koiran ajaminen puliksi viime kesänä paljasti todellisen 34-senttisen Nelehin.
Neleh on mummo.
Neleh rakastaa kaikkea syötäväksi kelpaavaa.
Hammastahnasta Neleh ei pidä.
Löhöily on Nelehin juttu.
Neleh osaa viedä vessapaperirullan hylsyn huomaamattomasti.
Neleh ei ole yhtään dominoiva.
Neleh tekee agilityä pelkän makkaran voimalla.
Neleh on osallistunut neljänä vuonna Suomenmestaruus- ja maajoukkuekarsintakilpailuihin.
Nelehillä on aina ollut ongelmia puomin alastulokontaktin suorittamisessa.
Komean tuurijuoksupuomin ansiosta Neleh sijoittui SM-kilpailuissa kolmanneksi.
Ennen kyseisiä SM-kilpailuja Neleh oli onnistunut tekemään vain yhden tuplanollan uransa aikana.
Kontaktiongelman vuoksi Neleh ei ole Ruotsin agilityvalio.
Neleh ei ole Suomen hyppyvalio, koska emme ole saaneet hyppyratanollia saati -voittoja uuden valiosäännön aikana.
Neleh on tehnyt agiltyuransa aikana 225 virallista kisastarttia, joista 97 on hylkyjä ja 67 nollia.
Opintojeni vuoksi Neleh ei pystynyt harjoittelemaan agilityä säännöllisesti 2,5 vuoteen.
Nelehillä ei ole riistaviettiä nimeksikään.
Neleh ei voi sietää baskeripäisiä ihmisiä.
Neleh ei tykkää, jos nostan sen syliini.
Neleh tykkää olla sylissä, kun se itse päättää niin.
Neleh ui innostuessaan.
Peseminen on Nelehille ikävää pakkopullaa.
Vaikka kentällä olisi nilkkaan asti vettä, Neleh suorittaa esteet.
Kun ajamme autolla, kahden tunnin kohdalla Neleh nousee istumaan ja katsomaan ikkunasta, jos mahdollista.
Nelehillä ei ollut koskaan silmäongelmia ennen Kuopioon muuttamista.
Hiivakorvat vaivasivat Nelehiä pitkään, Kuopiossa ongelma hävisi.
Neleh on kaikkien kaveri.
Toisinaan Neleh tahtoo repiä Oprin kappaleiksi, mutta vain sen vuoksi, että Opri aloitti.
Neleh on hyvä koiralauman johtaja.
Äitini ei oikein jaksa Nelehiä, joka vinkkailee jatkuvasti haluaan päästä eri huoneisiin tai saada ruokaa.
Neleh osaa kertoa hyvin, mitä tahtoo.
Nelehin suukko on sopivasti kostea ja pehmeä.
Neleh ei ole kovin fotogeeninen.
Nelehistä on haastavaa saada toiminnallisia kuvia.
Nelehillä on rodunomainen pää, mutta muuten sitä ei voi kauniiksi sanoa.
Neleh nuolee lattiaa.
Kun menemme kylään, Neleh ryntää ensimmäisenä keittiöön.
Neleh hyppii ihmisiä vasten.
En ole yrittänyt kitkeä tapaa pois, koska ihmiset eivät osaa olla johdonmukaisia, joten tehtävä on Nelehille mahdoton.
Euroopassa viilettämäni kuukausi on pisin aika, jonka olen ollut erossa Nelehistä.
Matkalla ollessani ikävöin eniten Nelehiä.
Mielestäni Neleh on luonteeltaan loistavin cavalier kingcharlesinspanieli maan päällä!

Koska on ihan tylsää, että vain ihmisblogit laativat listoja, haluamme haastaa myös muita koirallisia mukaan. Esa ja Senni nyt ainakin haluavat osallistua, eikös juu?

Kaikkien evästen valtiatar

2010-04-22T20:23:00.012+03:00

No joo. Neleh jatkaa ennennäkemättömiä tempauksiaan.

Aamuna aurinkoisena Neleh päätti, ettei kukaan muu, eli Jente, saa rouskuttaa talon ainoatakaan luuta: muori keräsi niin omat kuin vieraatkin jyrsittävät yhteen kasaan, jota saattoi sitten hallinnoida pahasti mulkoillen.

Tietäähän sen, millaisen saivartelun saattelemana Jente normaalistikin luovuttaa aarteensa - tilanne koettelee vahvaluonteisen höyrypään äärirajoja. Yleensä Jente on tikku takalistossa, mutta tällä kertaa Neleh meni röyhkeydessään kerta kaikkiaan liian pitkälle.

Jente ryhtyi vastarintaan ja tappeluhan siitä syntyi. Satuin irrottamaan koirat onnettoman huonoon saumaan. Kärhämä kesti vain pienen hetken, ja tilanne laukesi välittömästi, mutta ehdin saada vahinkoa aikaan.

Nelehin alaluomi repesi kahdesta kohtaa, joskaan ei kovin pahasti. Mitä nyt jälkeenpäin hieman repsottaa. Vauriokohta lähti heti menemään parempaan suuntaan. Katsoin silti parahiksi hakea rohtoja pahemman estämiseksi. Silmä itsessään ei vahingoittunut, joten selvinemme lyhyehköllä antibioottihoidolla.

Niinkin vähäpätöisestä asiasta kuin siannahkaisesta puruluusta oli siis kyse. En usko, että vallan vaihto koittaa vielä lähitulevaisuudessa. On kuitenkin selvää, että kun aika on kypsä, Jente lunastaa Nelehin paikan. Näin ainakin nykyisessä kokoonpanossa.

Miten tyhmä voi koira olla?

2010-04-12T21:08:00.008+03:00

Todella tyhmä, jos Nelehiltä kysytään. Neleh söi niin paljon multaa, että ilta sujui rattoisasti valtavia oksennusmakkaroita pulautellessa. Pelkkää multaa. Tyhmä mikä tyhmä.

Kevät on tullut siihen kriittiseen pisteeseen, että luonnonhelman ihanat loikoilumahdollisuudet ovat vihdoin täällä. Ainakin ylätasot ovat lumivapaata alaa. Neulamäessä on tuhat ja yksi kohtaa, johon voi heittäytyä näkymättömiin kallion suojaan esimerkiksi hyvän kirjan pariin. Näissä maastoissa erakkosieluisen metsähippiäisen mieli lepää. Tämä on minun Kuopioni parasta antia.

Kaikilla on niin mukavaa: Neleh kaapii maata ja syö multaa. Jente ryntäilee eri tasoilla, läträä puroissa, tonkii maata, tunkee töpselinsä koloon kuin koloon, havannoi ympäristöä ja pohtii syntyjä syviä. Eo puolestaan apinoi kaikkea, mitä Neleh ja Jente keksivät.

No, ne pääsiäiskisat Liedossa

2010-04-11T10:24:00.009+03:00

Vuosi sitten pääsiäisen aikaan ATT-areenalla kajahti, kun Neleh pääsi treenaamaan. Tänä vuonna kolmen kopla sai tyytyä vaihtopenkkiin, sillä oli Fasun viimeisen B-maajoukkueleirin aika. Edes avustajan pohkeet eivät selvinneet harkoista maitohapoitta.

Sunnuntaina sekä Neleh että Jente pääsivät baanalle yhteensä viiden startin edestä. Voisi helposti kuvitella, että kahden tiukan teoriapäivän jälkeen ohjaaja olisi ottanut jotain opikseen. Mitä vielä, Turun pääsiäiskisat 2010 olivat kenties pitkän agilityurani pohjanoteeraus. Koirat toimivat upeasti - neljän hylyn ja kympin tulossaldosta huolimatta. Jos ei mainetta ja mammonaa, ainakin kotiin vietävänä oli uutuuden karheat Integraattorit. Reikäinen seniormalli jääkööt vihdoin ansaitsemalleen eläkkeelle.

VAROITUS! Video sisältää paljon huonoa agilityä.

NEJ-poppoo sulkeutuu tornikamariinsa. Toistaiseksi.

Here we go again

2010-03-24T06:35:00.001+02:00

Kofi on Jentenkin mielestä maailman ihanin kissa

Kilpailuista alkunsa saanut lintujen bongailu jatkuu. Jenten ulkoilu on yhtä puiden tuijottelua. Eukko painattaa tuhatta ja sataa parhaille kyttäyspaikoille. Jente intoutuu tuulen viemästä muovipussistakin, mutta nyttemmin tiirailupuuhat ovat saaneet todellista lisäpotkua. Kevään ensimmäisen oravan jahtaaminen on myös ollut omiaan lietsomaan pientä koiraa.

Mukavahan se on, kun koira on toimelias. Ainakin niin pitkään, kun riistan tavoittelu saadaan pidettyä järkevissä mittasuhteissa.

Eräänä aamuna Jente halusi tutustua naapurin kissaan. Naapurin kissa ei halunnut tutustua Jenteen. Koska Jente ei aivan ymmärrä sähiseviä miiruja, kaikkien kissojen ystävä päätti haistella lumikasaa. Pienen hetken verran kisulin naamalla pilkahti positiivissävytteinen ilme lerppakorvaista tunkeilijaa kohtaan. Vielä me mirrin kesytämme.

Oi, ihana aurinko

2010-03-23T16:32:00.003+02:00

Neleh ja Jente olivat täydessä iskussa ja ajoissa Kikan tallilla Siilinjärvellä. Päivän aloitus ei ollut vakuuttava. Verkkasin Nelehiä kaikessa rauhassa pihalla, kunnes läksin maneesiin tarkkailemaan tilannetta. Miniohjaajat pyörivät jo radalla siihen tahtiin, että katsoin parahiksi pinkaista joukkoon. Loistavasta kuuluvuudestaan huolimatta äänentoisto ei ollut kantautunut korviini.

En ehtinyt tutustua nelehisti. Sovellettu rata toimi hyvin - tulokseksi pätevä nolla. Myös Jenten kanssa teimme mukavaa jälkeä: puhtaalla radalla täydelliset kontaktit kunnon pysäytyksillä.

Keskimmäisellä radalla starttasin vain Jenten kanssa. Suoritus oli karmaisevaa rääkymistä. Voisi melkein päätellä, että toimin parhaiten sopivan stressin ja paineen alla. Virheitä ei ropissut, vaikka koiran pää olikin jossain vaiheessa väärässä putkessa. Toiseksi viimeisenä esteenä tönöttänyt puomi vedettiin sen verran liukkaasti alas, että koira poistui radalta kainalossa.

Ihana, suora hyppyrata nostaisi kurjan agilityohjaajan masennuskuopasta. Tämän kaltaisia ratoja pääsee nauttimaan kolmosluokassa kovin harvoin. Profiililtaan kierros oli Jentelle kaikkein mieluisin. Nelehin kanssa teimme niin nopean radan kuin pystyimme. Tuplanolla plakkarissa saamme vihdoin suunnata katseet kohti kesän arvokisoja.

Mutta voihan varpunen jouluaamuna. Fiilikset katossa odottelin vuoroamme, kun Jente äkkäsi lähtöalueella pomppivat tipuset. Lintukoirani heräsi talviuniltaan. En ollut ollenkaan varma, etteikö Jente ampaisisi liihottavien pikkulintujen perään, kun laskisin sen vapaaksi. Edes Jenten all time favourite motivointilelu, jäniksen käpälä, ei kelvannut. Ei auttanut muu kuin survoa nakkia koiran kitusiin ja toivoa parasta.

Että jos jollakin sattuu olemaan käyttämätön lintunen kaapin pohjalla, eräs agilityharrastaja olisi vähintäänkin kiinnostunut.

Onneksi siipiniekat läksivät etäämmälle ja sain jätettyä koiran lähtöön muutamaan esteen päähän. Kurvit pysyivät hallinnassa ja tällä kertaa koira sai painattaa mielensä kyllyydestä. Maaliin tultiin hyvällä draivilla. Pituuden kosketuksesta rapsahti vitonen. Nuoren koiran häröjä.

Koska meillä ei ollut kuvaajaa, en saa objektiivista näkökulmaa tuntemuksilleni. Yksi asia on varma: hyppyradalla Jente veti pari kymmenystä nopeamman ajan kuin Neleh.

Kisamaskotti-Eoakin täytyy kehaista. Poika osasi käyttäytyä jämptisti. Kavereiden ilakoiminen ei saanut tyyppiä kiihtymään eikä prinssi tuhonnut puolta valtakuntaa.

Miehestä mittaa

2010-03-20T11:22:00.000+02:00

Huomenna koittaa ensimmäinen sukupolvien välinen mittelö - yksi kilpailu, yksi ohjaaja, kaksi koiraa. Maailman vakavimmasta asiasta ei kylläkään ole kyse, sillä kilpailun tavoitteet ovat kummankin koiran kohdalla vallan toisaalla. Eikä Jenten osaaminen vielä vastaa kolmannen luokan tasovaatimuksia. Nuorukainen ei tavoittele naavaparran kierrosaikoja.

Sum summarum: Nelehille nollia kiitos. Jente ei luultavimmin pääse edes maaliin. Paitsi, jos tuomari erehtyy rakennuttamaan täysin suoran radan ja unohtaa käyttää puomia. Never gona happen.

Kiljukaula ja sen hiljainen kaveri

2010-03-10T21:16:00.007+02:00

Oulu, kaksi makeaa agilitymenijää ja viikonlopullinen agilityä. Miten sitten kävikään?

Hullua ei saisi päästää rajallisista talviharjoitteluolosuhteista laakealle agilitykentälle, pitkille esteväleille ja nautinnollisille suorille. Pillastuin leikin tiimellyksessä ja hurmaannuin juoksemaan. Tietenkin tunaroin sylkkärikohdan rynnimällä päin Jenteä. Onneksi päivän agilityrata oli se tärkeämpi: petrasin ja sain Jenten maaliin. Meinasin jälleen töpätä tiukan kuvion, mutta Jente pelasti. Jente ansaitsi tiensä kolmosluokkaan aivan itse. Vaikka tyyppi mätkähti keinulta alas eikä sitten tajunnut puomiakaan. Kontakteihin palataan parin viikon päästä Siilinjärvellä.

Nollan jälkeen kisamenestys lähti alamäkeen.

Nelehin kelpaisi jäädä kisatauolle. Mutta ensin tarvitsemme tuplanollan. Teimme tuplahylyn eli lähellä ollaan. Alkuun tekaisin kivan pätkän kuulohylkyjen mappiin arkistoitavaksi. Koiran riemu on rajaton, kun saa tulla maaliin kaksi kertaa. Toinen kierros karahti kivikkoon jyrätessäni Nelehin takaleikkauksessa.

Neleh on tyystin eri mieltä kanssani eläköitymisasioista. Minä yritän vähentää agilityä asteittain - Neleh huutaa, hilluu, riehuu ja käy kovemmilla kieroksilla kuin koskaan ennen. Koirasta on tullut erittäin röyhkeä ja rasittava. Kaveri keräsi tukun ärsyyntyneitä katseita, jotka ilman muuta ansaitsikin. Mutta toisen onnea ei käy kieltäminen. En millään raaski. Neleh hillunee kisakentillä vastedeskin, äänekkäästi.

Kylmyys hyydytti tämän tytön. Käsien ihoa kihelmöi vielä saunan jälkeenkin. Hyllyvideoiden ikuistaminen vaati siten suuria ponnisteluja, joten olkaatte hyvä vain:

Nelehiä ei oltu ilmoitettu toiselle päivälle. Saimmehan tuplan jo lauantaina. Sunnuntaina kaikki oli jotenkin hakusessa - kontaktit, käännökset, ennakointi, yhteistyö. Jente toimi juuri kuten on opetettu, mutta yhtälö ei vain tuottanut mitään järkevää ratkaisua. Emme masennu. Jente on hauska koira.

Kepit toimivat upeasti. Lisäksi toteutin erittäin onnistuneen back lapin, joka on toinen Jenten hallitsemista kahdesta ohjauskuviosta. Kolmosluokan taival ei alkanut kovin vakuuttavasti. Jente suoritti ainakin puolet esteistä. Toinen rata sujui samaa kaavaa noudattaen, teimme vain enemmän oikeita esteitä.

Nyt on pakko katsoa totuutta silmiin: Jenten on opittava kääntymään. Kyllä, lupaan kautta kivien ja mörrimökkyjen opettaa koiralleni haastavaakin haastavamman valssin.

Varpaidenvälipalloja

2010-03-04T18:16:00.009+02:00

Eläinlääkäri sanoi, että Nelehin silmät kostuvat nyt tarpeeksi. Onpa kiva. Haaveri kuitenkin sattui jo marraskuussa. Neleh oli niin onnellinen lääkäriin pääsystä, että ryntäili hykerryksissään ympäri ostarin parkkipaikkaa. Vaati hetken saada kontakti pillastuneeseen muoriin. Ja minua nolotti. Sama reaktio saadaan aikaiseksi siirtymällä päivälenkiltä auratulle tielle. Tai agilitykentälle. Tai viskaamalla frisbee. Tai jalkapallo.

Neleh koki taannoin löylytyksen, jolloin silmä oli todellisella vaaravyöhykkeellä. Kipakka neitikoira otti maailman niin vakavasti, että upotti kulmurinsa pahaa-aavistamattoman mummokoiran yläluomeen. Koiraparka ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin toinen oli iholla.

Oman laumamme sisäinen järjestys sentään pulppuaa oikeissa uomissa: Eolla ei ole pahoja ajatuksia ketään kohtaan, Jente on turhanpäiväinen pullistelija ja Neleh kiistaton kuningas. Ärinä on järeä, mutta vanhin saa pelkällä tuijotuksella nuorimman luovuttamaan luut.

Mitä eläinlääkärikustannuksiin tulee, Neleh päihitti Jenten. Aaltoja. Vakioasemamme taksojen nousu ja lattian ahkera kuluttaminen takasivat ylivoimaisen voiton.

Yhdeksän kiloa pelkkää iloa

2010-02-21T10:21:00.007+02:00

Mitäs me.

Neleh spurttaili Hyvinkään kisoissa aivan vieraissa ohjaksissa. Helpolla ei rutinoimaton kartturi päässyt, sillä radat olivat mutkaa ja ansapaikkoja. Kolme kierrosta sisälsivät sekä meneviä pätkiä että kauneusvirheitä. Neleh ilakoi, kiljui, nautti. Koira rakastaa agilityä ja tekee sitä koko sydämestään. Kiitos Esa.

Paisuminen on päivän sana. Osoitin pyörähti yhdeksään kiloon Nelehin kivutessa puntarille. Muori on todellinen läskipallo. Sterilaatio ja seitsemän vuotta ovat tehneet Nelehistä erittäin taloudellisen lemmikin. Koska haluan edelleen ruokkia koirani päivittäin, Neleh saa luopua viljasta. Aikojen saatot ovat osoittaneet puurovapaan ruokintatyylin sopivimmaksi kilomuorin linjoille.

Jente on käyttäytynyt kevytkenkäisesti. Elämä on osoittautunut mitä helpoimmaksi EVVK-Eon kiinnittäessä vähäistä huomiota herkkupeppuun. Eon kastraatiosta on kulunut kolme kuukautta: kiiltävä, kauniisti punertava turkki on muuttunut harmaanruskeaksi, siivottomaksi hötöksi. Ainoa seikka, joka erottaa uudistuneen Eon kurjia kokeneesta katukoirasta, on tuhdimpi olemus. Eo on toden totta ensimmäistä kertaa elämässään saanut massaa, eikä ole enää sairaalloisen laiha.

Eon vatsan toiminta oli syksyn mittaan niin häilyväinen, että hermostuin, ja syötin sille 15 kiloa nappuloita - maha ei ole ollut kertaakaan löysällä ja korvat ovat pysyneet virheettöminä. Tällä mennään. Jente jatkaa toistaiseksi vanhalla kaavalla, vaikka himoaisin jättää viljat historiaan myös nuorikon kohdalla.

Tein oivallisen huomion osallistuessani koirieni kanssa erään kaupallisen yrityksen makupalatestaukseen. Namilla on sittenkin väliä. Eon ja Nelehin kohdalla näin on erittäin vähän, mutta Jente hotkaisi vaihtoehdoista ainoastaan parhaimman. Jente ei ole koskaan osannut arvostaa luonnollista ruokintatapaa riittävästi. Ei barf-ihanuuksia, ei kotiruuan parhaita paloja. Lellipentu, mikä lellipentu.

Jente oli sottapytty jo pienenä.

Bitch swap

2010-02-09T07:36:00.005+02:00

Tampereen aksat voitaisiin lajitella kategoriaan sairaan makeet. Huolimatta kunnon jysäristä, joka iski juuri sunnuntaille, teimme Nelehin kanssa parasta agilityä ikinä. Tai ainakin parasta pitkään aikaan. Radoilla ei viljelty konnan koukkuja, joten profiileilla olisi mahdollista toteuttaa ideaalisin rata kaikessa komeudessaan. Ja niin teimme - muori oli täysillä mukana.

Ensimmäinen yritys oli loistava. Kaikki meni täydellisen nappiin. Paitsi viidennen hypyn työntö jäi aavistuksen liian lyhyeksi, jolloin este tuli suoritettua väärästä suunnasta. Mutta se on sivuseikka. Viimeiset esteet viipotin soveltaen, jolloin sain kuvion toimimaan vielä alkuperäistä suunnitelmaakin paremmin. Ai että. Lisää tätä.

Toisella kierroksella Neleh höpsötteli karkaamalla lähdöstä, mutta siitä oli hyvä jatkaa. Koira ei tällä kertaa pettänyt luottamustani edes kepeillä, vaikka kulma ynnä takaleikkaus oli haastava. Radalta nolla sijoituksella kolme.

Olkoonkin, että koira tykitti kolme vuotta sitten aivan eri lukemia kelloon, ja että nykyisin kaveri täytyy saatella tarkasti niin kontaktiesteille kuin pujottelun alkuun. Siistit suoritukset maistuvat makeilta, vaikkei koirani ole maailman täydellisin ja hurjin agilityohjus.

Meillä oli muorin kanssa niin hauskaa, että otamme moisen uudestaan. Mutta ennen sitä Neleh siirtyy lainasaappaisiin ja astuu estradille ystävänpäivänä Hyvinkäällä. Omia ratojani en osaa jännittää, toisen senkin edestä.

Mukana piilee jekku. Kun Neleh on Tampereella, sain tilalle jotain ihan muuta. Opri on värinsäkin puolesta mauste punavalkoisten joukossa: äkeä, pieni kiusankappale, jonka elämäntehtävä on vahtia, turista ja mulkoilla pahasti. Taloudessamme on tasan yksi heebo, joka päättää. Se on se tyyppi, joka käskyttää ja ohjailee koiria kuin marionetteja.

Tervetuloa kurileirille, rouva hyvä.

Kaksi ja seitsemän

2010-02-03T19:57:00.015+02:00

Lumin nimipäivänä lumi tuli ja Jente täytti vuosia toistamiseen. Juhlan kunniaksi kaksivuotinen aloitti juoksunsa. Pikku lökäpöksy ei ole moksiskaan kuuden viikon vuositahtiin kannettavasta pukimesta. Miksi olisikaan, kun uniikkipääntsit on mittatilaustyönä tehdyt, istuvat ja erittäin joustavat?

Nyttemmin kelien heittäydyttyä päälaelleen ulkoilu on vaihtunut uppolenkkeilyksi. Siinä, missä Neleh innostuu vasta kokan kääntyessä kotia kohti ja Eo hyytyy jo suurimpien purkailujen jälkeen, Jente nauttii. Hangen alla on varmasti elämää ja töpseli täytyy tunkea juuri sinne. Koko koira vajoaa nietoksiin. Liikkuminen on jotain uimisen, ryömimisen ja loikkimisen väliltä - taival on rankka, mutta silminnähden palkitseva. Puskan kutsu on suuri.

Todellinen päivänsankari löytyy parin viikon takaa. Luku seitsemän ei kolkuttele vielä vanhuuden portteja, mutta on cavalierin elämässä tärkeä rajapyykki. Neleh kiikutettiin tärkeälle käynnille eläinlääkärin vastaanotolle: silmäkontrollin yhteydessä kuulosteltiin sydän, virallisesti. Vasemman silmän osalta lääkäri ei vieläkään ollut täysin tyytyväinen indikaattoripaperin värjäytymiseen. Mutta sydän löi kuten sen kuuluukin. Neleh asteli asemalta tuore sydänterveen koiran leima taskussaan.

Kyllä meidän kelpaa vielä aksailla. Viikonloppuna Tampereelle.

Harakka suden vaatteissa

2010-01-13T07:18:00.004+02:00

Tavarat vaihtavat paikkaa ja häviävät. Rellestääkö asunnossani piinaava henki vai onko muistitoimintojeni rattaista öljy vihdoin loppu?

Ei hädän päivää! Jenten hamsterimaiset ominaisuudet ovat arkea. Palataksemme käytösmallin alkujuurille on kelattava ajassa taakse päin soluboksiaikoihin. Tällöin pehmeät, roikkuvat objektit siirtyivät salaperäisesti lattialle. Mikä olisikaan ollut kolmikuiselle Jentelle mieluisampaa kuin tirsuloida villatakkini päällä? Edelleen voin iltaisin sivusta seuraten todentaa, kuinka Jente käy läpi tärppipaikkansa ja tilaisuuden tullen kiskoo hellästi vaatekappaleen tuolin karmilta alas. Lakana, puuvillahousut, käsipyyhe - kaikki käy.

Koiran taipumus keräillä materiaa pedilleen ilmeni myöhemmässä kehitysvaiheessa. Vuosikymmenen ensimmäisen viikon aikana Jenten tukikohdasta löytyi ainakin lusikka, varrellinen kenkä, patalappu, teräksinen s-koukku, vessapaperirullan hylsy, puukynä ja pipo. Lukuisia sukkia ja hanskoja mainitsematta. Lisäksi jätin laskuista puolitoistametrisen kukkatarran, joka eräänä aamuna oli liimautunut Jenten ahteriin. Liekö kukkiva lopputulos erehdysten vai uutuuden viehätyksen summa.

Yksikään esine ei koe väkivallan merkkejä. Vartioimiset ja murinat eivät ole tavanomaisia. Touhun tärkein anti näyttäisi olevan pelkkä toimintamallin toteuttaminen. Lopulta pieni näpistelijä käpertyy unosille kaikkien hienojen tavaroidensa keskelle. Mikäs siinä. Tiedänpähän mistä sukkani löytyvät.

Onko toiminta jotenkin lajinomaista? Rodulle tyypillistä? Vastaavia kokemuksia, kellään?

Ja ei, Jente ei osaa edes noutaa, vaikka asian opettaminen tuskin vaatisi suuria ponnisteluja.

Harha-askelia

2009-12-19T10:46:00.005+02:00

Se vilkkuu kuin joulukuusi. Se heijastaa valoa kuin discopallo. Se kilisee kuin tonttu. Se on lenkkeilevä Neleh.

Ulkopuolinen tarkkailija voi päätellä omistajan höyrähtäneen joulun odotukseen, mutta korean ulkokuoren alla piilee vakavasti otettava tarina.

Neleh, tuo visusti kannoilla samoileva olento, on onnistunut nenätyössään hairahtumaan erilleen laumasta useammankin kerran. Aina horisko on löytynyt lähettyviltä. Toisin kävi sinä pimeänä ja lumisena iltana, jolloin maleksimme läheisellä luonnonsuojelualueella ilman lampun kajoa. Neleh hävisi eikä tullut takaisin.

Plus kaksikymmentä minuuttia ja nousen ihmisten ilmoille todistamaan, kuinka kaksi autoa on pysähtynyt keskelle kotitietä. Tällä kertaa selvisin säikähdyksellä: Neleh tapitti innosta soikeana naapurin tädin kyydissä. Kerrankin sai istua edessä.

Varustauduin seuraaville lenkeille lampuin ja lenkkarein, mutta pian Neleh onnistui uusimaan katoamistemppunsa. Tällä kertaa en jäänyt odottamaan, vaan jätin Eon omille reiteilleen ja juoksin Jenten kanssa kotiin. Vartissa oli selvillä, ettei Nelehiä näkynyt missään. Kuinka siis löytää kuulorajoitteinen hourio? Mitä reittiä pitkin koira yrittäisi kotiin?

Lopulta lenkkeilijä, johon ensimmäisenä törmäsimme, oli havainnut ja ottanut kiinni kyselemäni tuollaisen koiran. Neleh oli jolkuttanut kotia kohti, ja märehti nyt tyynenä lähistöllä.

Tampereelta saimme loistavasti häikäisevät huomioliivit ja Jenten Seinäjoen tuliaisvilkut välkkyvät valjaissa molemmin puolin koiraa. Koska Neleh kulkee usein jäljessä, varustin sen myös parilla sortilla erilaisia kulkusia, joiden avulla kuulen koiran liikkuvan.

Sirkus jatkaa kiertuettaan.

Busted!

2009-12-06T19:50:00.006+02:00

Kun jätän Jenten lähtöviivan taakse, koira istua nököttää sievästi paikoillaan - näin ohjaajan näkövinkkelistä. Lauantain kisoissa videolle tallentui toisenlaista todistusaineistoa. Ryökäle.

Lähdön hetken lähestyessä pysähdyin hetkeksi sijoilleni pohtimaan, onko tässä nyt enää mitään järkeä. Matkaa Kuopiosta Seinäjoelle via Tampere tulee lähemmäs tuhat kilometriä. Tämä kaikki koiraurheilun vuoksi. Matka alkoikin vakuuttavasti unohtaessani viikonlopun muonituksen Kuopioon.

Huolimatta onnettomasta ennakoinnista ja ontuvista ratkaisuista, Jente teki selvää työtä. Kahden ensimmäisen startin jälkeen tuplanollavoiton kirkastaminen triplaksi oli lähellä. Kolmannella radalla vedin liikaa ja toiseksi viimeinen rima kilahti tekonurmelle. Ilo oli ylimillään ja olin kovin ylpeä pienestä mulkerosilmästäni. Jente sai tappaa karvalelun kunnolla.

Viikkotreenien sijoittuminen välittömästi työviikon päätteeksi perjantaille ei ole ohjaajalle ajankohdista helpoin. Turnauskestävyydessä aikataulutus alkaa kuitenkin näkyä. Aamun reissaamisen ja ketyilyn jälkeen oikean kisafiiliksen kaivaminen mielen syövereistä sujui helpommin kuin koskaan.

Jente elää agilityn neitokauttaan: koira on kilpa-alustalla sopivasti kuulolla ja hieman varuillaan, eikä tee omiaan. Jente teki varmaa, itsenäistä työtä ja ohjaajaa tarvittiin vain näyttämään suuntaviivoja. Agility ei mukavammaksi muutu. Tästä nautitaan niin kauan kuin sitä kestää.

Silmiesi tähden

2009-11-28T22:43:00.001+02:00

Neleh heitti haasteen päin Jenten näköä: kumpi saisi kulutettua pidemmän pennin silmätulehduksen hoitoon. Vasta viimeisen vuoden aikana olen tullut erityisen tietoiseksi siitä, mikä on ihmisen leipätyön perimmäinen tarkoitus.

Nelehin sarveiskalvot ovat jälleen ottaneet iskua. Toipuminen koki takapakkia ensimmäisen eläinlääkärivierailun jälkeen. Hyökkäämme pahansisuista tulehdusta ja lisämausteena ilmennyttä kuivasilmäisyyttä vastaan kortisonin, siklosporiinin, keinokyynelten sekä tutun Oftan-tipan voimin.

Kesäinen silmäpuoli-Jente on vielä johdossa, mutta Neleh kärkkyy kaksin silmin aivan linssinhukkaajan kannoilla. Samantyyppinen ongelma ja erilainen hoito säilyttänevät jännityksen aivan ottelun loppuun saakka.

Kaiken takana ei olekaan nainen

2009-11-19T20:51:00.006+02:00

Perjantai oli se päivä, jolloin Eo pääsi tikeistään: lauhkea Kuopio joulukorttimaisine nietoksineen jäi pölisten taaksemme. Värikäs sakki pysähtyi neljä sataa kilometriä myöhemmin hyiseen, jäiseen ja ennen kaikkea pimeään Kemiin.

Kaamosralli toimisi vihoviimeisenä oljenkortena missiossa pelastan-koirani-puomiloikkarin-kurjalta-tulevaisuudelta. Jentepä osallistuisi ainoastaan neljälle perusradalle.

Pakotettuani kontaktimaisterikooikeristini kyttäämään ja kommentoimaan tiukasti kaikkia puomiharjoituksiamme järki alkaa vihdoin takoutua kovaan kallooni. Ankaralla mielikuvaharjoittelulla ja itsekrittisyydellä syvät kaunat estettä kohtaan ovat kadonneet ja koira pelittää toivotulla tavalla.

Viikonlopun kisat korkattiin Pajarin väsäämällä ykkösten kierroksella. Keinu ja kymmenen muuta estettä sujuivat hienosti. Vielä kaksi hyppyä, joiden jälkeen lähetin koiran puomille. Voin edelleen nähdä tapahtumat hidastettuina. Pieni kiiturini kiritti totuttuun tapaan, kunnes alastulolla tapahtui jotain: Jente hiljensi vauhtiaan, painui keskittyneenä matalaksi, teki lujasti silmätyötä, löysi lankun pään ja BÄNG! Siinä koira istui juuri oikeassa kohdassa tillittäen lupaa lähteä. Jos silmäkulma ei vallan kostunut, mielenliikutuksen vallassa päästin ainakin seuraavan käännöksen pitkäksi, jolloin koira miltei ohitti hypyn.

Jente ei voinut tajuta, mitä oli tehnyt - suoritus oli ensimmäinen työllä ja hiellä ansaittu rehellinen puomin 2on2offini! Kaikkein parasta oli, että sama toistui jokaisella radalla. Puomin onnistuminen mahdollisti nollatuloksen ja kolmas LUVA oikeutti luokkanousuun. Kakkosissa on hyvä jatkaa.

Virran radat eivät jostain syystä suosineet tiimiämme. Nelehin tavoite saada tuplanolla koki karun inflaation. Mummo porsasteli jopa lähdössä eivätkä ohjaajan toimet nauttineet koiran luottamusta. Vain keskimmäisellä radalla olin niin hyvin perillä asioista, että tulostaululla killui puhdas nolla. Tuplista viis, Neleh aloittaa taukonsa kisaamisen osalta. Kenties ensi vuonna yhteistyömme kukoistaa paremmin.

Sunnuntaina Eon viisivuotissyntymäpäivänä kotimatka sujui rattoisasti. Uljas kaarani oli treffannut oululaista luottokorjaajaamme. Volkke puhkui ja puhalsi lämpöä. Jenten suoritukset hivelivät ylpeyttä tuoreessa muistissa ja äänikirja takasi mielen virkeyden aina kotiin saakka.

Nip/Tuck

2009-11-04T16:21:00.001+02:00

Heristin varoittavaa etusormeani jo Eon pentuvuoteella. Minä, narttuisti, en hempeile. Kirurgin veitsi kutsuisi herrasväkeä pienimmästäkin syystä. Armonaikaa rapsahti koiran osoittautuessa kaikkea muuta kuin macho-urokseksi. Miehisen egon kehittymisen hitaudesta kertoo sekin, että poika tykkäsi hoitaa pylvään kasteluasiat ihan pihanpiirissä, tunnollisesti ja kattavasti. Vasta ylitettyään kolmen vuoden rajapyykin kaveri näki tarpeelliseksi ilmoittaa myös muille kulkureille olemassaolostaan lenkkipolulla.

Eo ei kenties näy tai kuulu laajemmin harrastusblogissamme. Väärinymmärrysten välttämiseksi kerrottakoon, että koira ei suinkaan jää taka-alalle huushollissamme. Eo hoitaa pätevästi tehtävänsä arjen päänvaivan tuottajana. Narttupartio kunnostautuu harrasterintamalla eikä sillä ole varaa käyttäytyä huonosti.

Eo keksii, miten kaapit avataan, ja kuinka korkeisiin kohteisiin pääsee käsiksi. Pesen mattoja viidettä kertaa tälle vuotta ja harmittelen, kuinka Eo on ahmaissut sisuksiinsa järjettömiä määriä kaurahiutaleita ja paahtoleipää. Punertavasta koiran pedistä päättelen, mihin tomaattipussi katosi. Vaikka Eo on useasti koetellut huumorintajuani, huvitun viikarin tavasta kuvitella, että porkkanoiden ja kurkkujen kaivaminen kauppakassista on ihan okei.

Räyhähengen ansiosta koiratutkani on kehittynyt keskivertoa tarkemmaksi. Vaikkei täydellisistä ohituksista ja luoksetuloista jaeta mitaleita eikä titteleitä, hihnatta seuraaminen naapurin rähisevän saksalaisen ohi saa omistajan rinnan rottingille.

Kevythäkkeily ei ole saanut jalansijaa rutiineissamme. Kerran kokeilimme hittituotetta, minkä seurauksena infopisteessä olevalle cavalierille kuuluteltiin omistajaa parikin kertaa. Eo on iskenyt naskalinsa auton sisuksiin niin ikään kahdesti. Menetetyn turvavyön jälkeen oli selvää, ettei Eo oleile kulkuneuvossa muualla kuin kunnon metallihäkissä.

Loppukesän ongelmakohdaksi heti varastelukierteen jälkeen osoittautui Eon välinpitämättömyys auktoriteettiani kohtaan. Poika näki oikeudekseen painella metsissä mielin määrin. Kun koira saapui lähtöpisteeseen puolen tunnin tai kolmen vartin kuluttua, oli aika selättää huomioimattomuus.

Kesti kahta viikkoa vaille viisi vuotta ennen kuin saatoin uhkaukseni käytäntöön. Karkailu saatiin aisoihin, mutta tilalle tuli merkkailu työpäivän aikana. Kun verhojen lisäksi keltainen väritys ilmestyi niin pakastimeen kuin aamutossuihinkin, varasin ajan eläintohtorille. Rahalla saa ja hevosella pääsee: en edes harkinnut muita vaihtoehtoja. Päätökseen vaikutti myös lähipiirin narttuvaltaisuus ja juoksuhuuruinen tulevaisuus. Vihdoin Eo pääsee eroon jokaista urosta riivaavasta vitsauksesta: narttukoiran kiima-aika on aina uroksen vika.

Eunukki-Eo jatkaa eloaan totuttuun tapaansa operaatiosta huolimatta, todistetusti:

Eo ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen

Koira on kaveri

2009-10-24T20:22:00.005+03:00

Vakituisen treenikaverin virka keskittyy taloudessamme yhteen koiraan - tällä hetkellä tilanne on kääntynyt Jenten eduksi. Mummoliiga harkkaa vain satunnaisesti. En tahdo pudottaa lauman kingiä rytisten korkeuksistaan, joten on aika keksiä Nelehille uusi harrastus. Kaipaamme yhteistä kivaa, mikä ei vaadi suurta etukäteisharjoittelua, ja johon lähdetään kaksin emännän kanssa.

Takanamme on ensimmäinen kaverikoirakeikka. Neleh paistatteli elementissään, huomion keskipisteenä. Aito kiinnostus ihmisiä kohtaan, mukavuudenhaluinen luonne ja keski-ikäisen koiran elämänkokemus ovat muovanneet Nelehistä mitä täydellisimmän seurakoiran hyötykäyttöä varten.

Koska kaverikoirailua edeltävä päivä vietettiin Tampereella kisaillen, veikkasin höyhensaarten kutsuvan ensikertalaista. En osunut aivan oikeaan: kävimme lenkillä ja loppuilta kului luuta jäytäen. On hienoa, ettei koira ota pulttia turhasta.

Määränpäänä Manse

2009-10-23T06:14:00.006+03:00

Rotumestaruuksien ryökäleet yrittävät joka vuosi livahtaa Suomen kaukaisimpaan kolkkaan. Viime vuonna teimme isomman porukan voimin ryntäyksen Lappeenrantaan. Tällä kertaa olimme mestaruuksia näppärämpiä: poppoomme tärkeä tukikohta siirtyi Tampereelle jo syyskuussa. Osuma oli parempi kuin nappi, kun mittelöt nimettiin pidettäväksi Pirkanmaan sydämessä lokakuussa.

Sunnuntain oli määrä olla pitkä: työmyyrän vuoksi olimme kisapaikalla aamuseitsemältä ja cavalierien mestaruusfinaaliradan vuoro oli illalla kahdeksan jälkeen.

Eukko on ykkönen

Halusin Jentelierin kanssa finaaliin. Teimme nollan, joka riitti kolmekymmenpäisen ykkösluokan voittoon. Toisella radalla palasin puomin koulutukseen. Tipu vain möllötti tyhjillä suurilla silmillään eikä tajunnut yhtään, mitä teki.

Väärät kepitkään eivät sujuneet ensimmäisen radan tyyliin. Jente-paralla on vielä kovin vähän toistoja kahdellatoista kepakolla. Kaikessa jälkiviisaudessa videolta pystyy helposti todentamaan, mikä mätti.

Olin pakahtua ylpeydestä toisen radan jälkeen. Ykkösluokan tavoitteista yksi kautta kaksi on saavutettu: ensimmäistä kertaa kilpailuissa Jente pätki lujaa. Treenien pomppiva pallo piileksii vielä jossain, mutta koira oli lähdöstä alkaen erityisen terävä. Se, joka kuvittelee cavalierin juoksevan radalla aivan luonnostaan ja kouluttamatta, on pahasti hakoteillä.

Tiukkaa tahtia

Kuuden jälkeen oli Eon vuoro päästä baanalle. Tavoitteemme oli ainoastaan tehdä tulos ja päästä finaaliin - kontakteista sun muista höpötyksistä viis. Rata oli aika kamala. Kaoottisuudesta huolimatta tulossaldoon räpsähti ainoastaan kaksi hypyn ohitusta.

Eon ja Nelehin välissä oli kokonaiset kolme mediä, minien tutustuminen ja viisi minikoiraa. Neleh kävi äärimmäisillä kierroksilla odotettuaan starttiaan 12 tuntia - koko maneesi kuuli kyllä. Kokeillessani koiran liikkumista lämppähypyillä Eoa kuuluteltiin palkintojen jakoon. Onneton sijoittui kympillä kolmanneksi neljän tuloksen luokassa. Voi nolous.

Nelehin kanssa keskittymiseni ei ollut huipussaan ja hyvä niin. Teimme nollan ja voitimme.

Missä kaikki cavalierit luuraavat?

Eivät ainakaan Tampereella. Etelä-Suomessa kisat täytyy ilmeisesti tuoda ihmisten takapihalle, jotta porukan saisi liikkeelle.

Olin kolmen polveni kanssa kymmenen finaalipaikan lunastaneen joukossa. Lämmin tuli. Koetinkiveni oli neljäntenä esteenä oleva pujottelu, johon tultiin täyttä höyryä 90 asteen umpikulmassa.

Tiesin Jenten handlaavan keppikulman. Lähetys olisikin onnistunut hienosti ellei Jente olisi hämmästynyt numerolappua: koira ei hahmottanut keppejä ollenkaan vaan juoksi nuuhkaisemaan numeroa. Tämän jälkeen kokemattoman kutaleen oli myöhäistä oikaista itseään oikeaan aloitukseen. Toisella yrittämällä kepit saatiin onnistumaan ja loppurata sujuvasti loppuun. Teimme ensimmäisen välistävetomme. Great.

Eevukka menee väärän puolen kepit vain Sennin kanssa eli kiirettä piti. Onnistuin tökkäämään koiran johonkin aivan muualle kuin ensimmäiseen väliin ja saan syyttää viitosesta vain itseäni.

Onneksi Neleh on varma ja puolusti mestaruuttaan urheasti. Vedimme pikkusievän puhtaan radan, joka riitti reilusti voittoon. Mummolla oli hyvä päivä.

Kymmeneltä lähdimme Kuopioon. Kahdeksan tunnin yöunista uhrasin neljä ajamiseen. Päätin mennä töihin vasta kahdeksaksi.

Siilin valssit

2009-10-12T07:12:00.004+03:00

Lauantain aamuaurinko piirsi innostuneen parivaljakon siluetin oranssiin horisonttiin: odottelimme Jenten kanssa ykkösluokkien alkua.

Aloitimme vanhanaikaisella hylkäyksellä ennen suorituksen aloittamista. Unohdin antaa käskyn ja Jentehän hiipi perässäni ohi ensimmäisen hypyn. Palautin koiran kolme kertaa radalla: lähtöön, väärän puolen kepeille viimeisen keppiparin lipsahtaessa välistä sekä puomille. Puomin uusinta ei auttanut.

Seuraavalla kierroksella Jente kulki entistä varmemmin. Tuomarinkin ihmetykseksi täydellistä juoksukontaktia seurasi palautus. Taaskaan Jente ei osannut korjata. Voihan harmaa hius.

Hyppyradan Jente pyyhälsi puhtaasti maaliin. Ja hui, jouduin tekemään jopa kaksi valssia ja onnistuin vääntämään koiran ohi loogisesta putken päästä.

Kepit sujuivat kokonaisuudessaan paremmin kuin Varkaudessa ja estevarmuus oli luotettavaa tekoa. Keinun suoritus on loistava, mutta puomin suhteen tuskan hiki puskee jo pintaan.

Jenten turnauskestävyys on kovaa luokkaa. Muija veti täysillä mukana koko pitkän päivän. Kisojen jälkeen tavanomainen metsälenkki sujui kuten minä tahansa arkipäivänä - vintti pimeni vasta kotona. Kriittisimmille lupaan lopettaa radalla köpöttelemisen heti, kun pääsemme treenaamaan asennetta ryhmäharkkoihin.

Sunnuntai oli muori-Sanna-päivä. Läksimme iloittelemaan Nelehin kanssa aivan kahden kesken. Lyyli oli hyvillään ja kävi ylimääräisillä kierroksilla.

Päivän radat olivat valssia, twistiä, pakkovalssia ja käännöstä toisensa perään - profiilina mitä sopivimmat meille. Neleh oli jälleen oma kuuliainen itsensä. Vedimme jokaisen startin rennolla otteella.

Alkuun kelpo nolla. Hituroin keppisyötössä, mutta mitäs tuosta. Ainakin Neleh todisti, että kesän keppisyöttöongelmista huolimatta ensimmäisen välin hakeminen onnistuu myös itsenäisesti. Toinen agilityrata oli edellisen kaltainen ja sujui aina loppusuoralle saakka mukavaan tahtiin. Työntöni jäi liian heikoksi ja Neleh ajautui A:sta ohi. Hitaasta puomista noottia.

Hyppyrataa voin fiilistellä vielä pitkään. Alkusuoran kompana oli kolmannen hypyn takaavienti. Rohkaistuin yrittämään pakkovalssia, joka toimi unelman lailla. Twistillä en olisi ikinä saanut seuraavien kahden esteen takaavientejä tiukoiksi. Koira kulki ilman ylimääräisiä haihatuksia ja irtosi makeasti umpiputkeen. Keppejen jälkeen ennakoin hyvissä ajoin hyppyä seuraavan täyskännöksen ennen kolmea viimeistä estettä. Mutta voi muoria, joka bongasi niin epänelehmäiseen tapaan selän takana olevan hypyn! Ennenkuulumaton ei ollut mahdotonta.

Ja kyllä harmitti. Ketutuksen syy ei ollut pelkästään vuoden hienoimman radan munauksessa vaan siinä, ettemme ikinä pääse eteenpäin 0-5-hyl -tulossaldostamme, josta on kehittynyt tavaramerkkimme.

Neleh sai yhden ylimääräisen lihapullan ja minä söin loput.

Niin poikanen lensi pesästä

2009-10-02T20:05:00.014+03:00

Tuoreimmasta koiratoiminnasta vastaa Jente, joka osallistui kaksipäiväiseen koulutussessioon koto-Kuopiossa. Koutsina toimi Päivikki Partinen Jyväskylästä. Pieni agilitymonsteri teki henkilökohtaista historiaansa osallistumalla ensimmäistä kertaa vieraan vetämään koulutukseen.

Asioita kaunistelematta myönnän, ettei mikään koulutus ole koskaan mennyt kurjemmin. Koirassa ei ollut mitään vikaa: olin itse kertakaikkisen lost. Jentestä on tullut liian rakas lapsi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan koiran piti olla täysin yhdentekevä. Jenten koulimiseen on kulutettu liian monta tuntia, jotta voisin olla välittämättä lopputuloksesta. Kompastun omaan pikkutarkkuuteeni ja sorrun turhanpäiväiseen paapomiseen.

Koulutuksessa nostettiin esiin monen monta loistavaa pointtia, joiden pohjalta näen vain yhden tien ylöspäin: perfektionismi täytyy heittää romukoppaan, koiralta on vaadittava lisää ja ennen kaikkea Jenteä tulee viedä tunteella. Loppua kohden sain kuviot toimimaan - onnistuminen vaatii asennemuutosta.

Uuteen treenikauteen siirryttäessä Jente vihdoin aloittaa harkkaamisen ihan oikeassa viikkoryhmässä. Kesän verran olemme viilanneet esteosaamista ja motivaatiota. Tällä menolla en ikinä saavuta haluamaani tasoa, vaan koulutuksessa on otettava rohkea harppaus eteenpäin. Vastahakoisesti myönnän, ettei koira ole enää pentu vain - on aika asettaa käsitteet Jente ja agilitykoira samaan lauseeseen.

Suunnitelmien pitäessä pääsemme kilpailemaan ensi kesään mennessä.

Luonnetta peliin

2009-09-20T06:37:00.005+03:00

Kiitos ruotsalaiset, joiden reaaliaikainen videokuvaruutu piti nenän visusti kiinni näytössä koko viikonlopun! Näinä päivinä saa olla ylpeä siitä, että on suomalainen agilityharrastaja.

Vieroitusoireet puskivat pintaan kuin pahimmalla nörtillä, kun kesken sunnuntain täytyi irrottautua MM-tunnelmoinnista. Olin onnekas, sillä Neleh pääsi varasijalta syyskuun luonnetestiin.

Luonteen mittailu on ollut must-listalla jo pitkään. Onnen voidaan sanoa olleen puolellamme myös sikäli, että pääsimme testiin juuri nyt: keväällä startannut hyvän kuulon kausi jatkuu yhä. Vaikka ihmisäänet eivät herätä koirassa elonmerkkejä, Neleh reagoi vahvasti naksuttimeen ja lukemattomaan määrään muita kilinöitä ja kolinoita.

Aprikoin aivan turhaan, voisiko Neleh saada virallista tulosta: rämisevä tynnyri oli hädin tuskin lähtenyt vyörymään meitä kohti ennen kuin koira oli hypähtänyt alta pois, pimeässä huoneessa klikkeri käänsi koiran välittömästi oikeaan suuntaan ja laukaukset saivat koiran tiirailemaan kiinnostuneena pamauksen lähdettä.

Pyhäpäivän autoilun tarkoitus valkeni Neleh-paralle viimeistään kelkan lähennellessä uhkaavasti. Reissusta oli agility kaukana. Kelkkaärsyke kesti pitkään. Koiraa piti rohkaista todella paljon, jotta se uskaltautui äksidentin jälkeen nuuhkaisemaan järisyttävää collegea. Seuraavista koetuksista palautuminen sujui nopeammin.

On sinällään hyvä, ettei testi tuonut varsinaisesti mitään uutta. Kun Neleh Iisalmen maastoissa väisti kohtaa, jossa oli viimeksi saanut tärskyn paimenpojasta, hoksasin koiran olevan pehmeämpi kuin antaa ymmärtää. Taistelutahtoon Neleh ei taivu - testissä koira intoutui käymään keppiin kiinni vasta uhattuani viskata kapulan pöpelikköön. Miksi taistella tuulimyllyä vastaan, kun jalkapalloa tai frisbeetä voi jahdata loputtomiin? Tästä osiosta rapsahtivat ainoat miinuspointsit. Puolustushalua sai kaivaa ja vihollisen muututtua ystäväksi, Neleh antautui välittömästi autuaisiin rapsutuksiin.

Cavaliereja ei ole testailtu järin paljoa. Neleh menee 175:n yhteispisteillään kapean otoksen kärkipäähän. Rodulle ei ole määritelty ihannepisteitä, mutta minulle Neleh vastaa cavalierin ihanneluonnetta, arvioinnista viis. Muori on maailman helpoin koira - juuri tehtäväänsä sopiva. Arvostelu löytyy kokonaisuudessaan Luonne puntarissa -osuudesta.

Testin metsästys jatkuu alempien polvien suhteen. Täytyyhän nähdä, kuinka alas Eo osa-alueissaan vajoaa. Jente osaa olla onneton lirkku vieraiden kanssa, mutta tuttujen kesken varsinainen bitch. Yllättyisin todella, mikäli Jente ei pistäisi Nelehiä paremmaksi harrastuskoiraominaisuuksissaan.

Miten tehdä sohvaröhnöstä reippailuintoilija?

2009-09-17T22:13:00.005+03:00

Kannetaan koira tornikamarista tarpeilleen viereiselle nurtsille kolme kertaa päivässä ja lisätään joukkoon kokonaisvaltainen neljän seinän sisällä nuokkuminen. Viiden päivän kuluttua soppa on valmis.

On oltava terävä höynäyttääkseen rampaa: ehjien tovereiden päivälenkkiä ei käy kieltäminen. Uhkailusta, kiristyksestä ja lahjonnasta jälkimmäisin on tunnetusti suorin tie koiran sydämeen. Jokunen motivointilelun virkaa tekevä munakenno, siankorva, naudan laparusto ja sääriluu on toiminut harhauttimena ja mahdollistanut livahtamisen. Temppuilu aiheutti enemmän kierroksia kuin poisti niitä: jos naapurin häiskän asunto raikaa instrumenttirenkutusta, hetkittäinen intohaukku ei aiheuttane yhtään enempää mielipahaa. Eikö niin?

Rampuli otti ontumattoman edistysaskelen tiistaina. Seuraavan aamun valjetessa liikkeissä ei ollut moittimista. Tie on vahvasti ylöspäin, sillä tänään voin ylpeänä esittää: Neleh ja puoli tuntia samoilua metsässä.

Kotioloissa rauhallisuus on hyve, jota tässä taloudessa osataan arvostaa taas hieman paremmin.

Tositoimiin

2009-09-14T06:32:00.005+03:00

Neleh teki oharit - sain unohtaa piirinmestaruudet tältäkin vuodelta. Torstaisen metsälenkin lehtomaasto oli petollinen: jalka lipsahti helposti itse kullakin. Vanhin lenkki ei ollut liikkeissään ketterä. En sattunut todistamaan tapahtumaa, mutta saniaisten seasta kömpivä Neleh linkkasi oikeaa etujalkaa. Ontuminen on samaa laatua kuin äitienpäiväonnettomuuden jälkeen puolitoista vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Viimeksi Neleh lipesi ojanpenkalta maan antaessa periksi hypyn voimasta - oikea jalka vääntyi ilkeästi painon alla. Tällä kertaa täräys ei ollut yhtä suuri, joten peukutetaan pikaisen toipumisen puolesta.

Varkauden reissu ei suinkaan ollut menetetty. Jäljellä oli ykkösluokan villikortti, Jente. 33-senttinen intopallero mitattiin selväksi miniksi. Jente ei tee yksinkertaisista asioista turhan monimutkaisia: koira toimi kuten aina ollen rauhallinen ja hyvähermoinen. Koska Jenten suunta on aina vakaasti eteenpäin ja tiedän, mitä koira hallitsee ja mitä ei, agility ei ole koskaan tuntunut ratkiriemukkaammalta.

Lauantai alkoi hyppyradalla, joka oli suoraa tekoa. Jentelle profiili sopi hyvin. Erityisen ylpeä olin juniorin pujottelusta ja loppusuoralla irtoamisesta. Ollaan me jotain reenattu. Jente toimi niin varmasti, että porskuttelimme puhtaalla radalla maaliin. Aika oli luokan nopein. Ensimmäisestä startista ensimmäinen tuhru uuteen kirjaan. Yhyy.

Perusrata sujui jo rutiinilla. Puomilla Jente koetti, jos 4on-kontakti riittäisi. Ei riittänyt. Kakara otti askeleen eteen ja jatkoi matkaansa käskystä - ei täydellisyyttä hipova suoritus, mutta pysyi sentään kasassa. Aivan loppusuoralla Jenten itseluottamus varisi ja koira jätti viimeiset keppivälit kiertämättä. Hövelö haltuunotto sai Jenten köpöttelemään päätä pahkaa samaan putkeen, mistä oli tullutkin. Emme tulleet hienosti maaliin, mutta olo oli jälleen kuin voittajalla.

Ei voi muuta kuin olla tyytyväinen. Onnistuminen antaa rutkasti lisäpontta harkkaamiseen. Hyvä siitä tulee.

Liitää, ei liidä, liitää..

2009-09-09T17:33:00.009+03:00

Vuodenajan vaihtuminen on vääjäämättä läsnä - vielä kesän viimeinen henkäisy ja talvea enteilevä kylmä puhallus saattaa kansan syksyn vihmoviin kouriin.

Jenten agilitytaidot alkavat hiljalleen olla kypsiä poimittaviksi. Tyllerö koristaa tulevan viikonlopun kisojen lähtölistaa läsnäolollaan. Nollajahtiin emme vielä ryhdy, sillä tässä vaiheessa ehjään suoritukseen pyrkiminen on järkevää.

Edellisviikon epävirallisissa Jente epäröi vierasseuran rengasta - samaa uumoilen myös Varkauteen. Hukka-Putken tasokoe sen sijaan antoi viitteitä siitä, että puhtaan radan mahdollisuus siintää kenties lähempänä kuin arvata saattaa. Puomilla epämääräisyyteni on kostautunut kontaktilta lipeämisenä. Vieraalla kentällä Jente vetää satavarmasti alkuun lentopuomin. Ei se mitään, korjataan ongelma ensitilassa. Kaikista kymmenistä ja taas kymmenistä ihmeellisyyksistä, mihin nuori kokematon koira saattaa sortua, maininnan arvoisena povattakoon lisäksi malttamattomuus suoriutua pujottelusta loppuun saakka.

Rehellisesti sanottuna en suostu uskomaan osallistuvani koko kilpaan ennen kuin viimeinen este on suoritettu: Jente on melko hasardi tapaus. Jos kuvittelee maantiekiitäjän aavikkoisen maaston sijaan Neulamäen vaikeakulkuisimpiin risukkoihin, mielikuva alkaa olla lähellä aitoa Jenteä. Silmien siristely päivälenkin jälkeen muistuttaa jo poikkeuksen sijaan sääntöä. Vasemman silmän yläluomesta on sotavammana nirhaistu pala - aikas läheltä silmää on rysähtänyt.

Jente osaa muutenkin olla vaaraksi itselleen: viimeisimpänä loistavana keksintönä on neulatyynyn jyrsiminen. Myönnettäköön, että kaveri oli sangen etevä kootessaan jokaisen nuppineulan matolle ja keskittyessään itse pehmo-osan jykertämiseen. Koira on edelleen hengissä.

Koska Jente onnistuu ajoittamaan onnettomuutensa juuri kilpailujen alle, en aseta suuria odotuksia viikonlopulle. Jos edes saisi pidettyä koiran kisakuntoisena. Neleh on aina ollut luotettavampi kisakumppani: lyyli ei siviilissä juuri hötkyile. Neleh näyttäisi hahmottavan tulevaisuutensa lähinnä märehtijänä.

Kadonnutta jotain etsimässä

2009-08-25T06:35:00.005+03:00

Iisalmessa on sitä jotain: pienen paikkakunnan tunnelmallisuutta, maaseudun meininkiä ja oikukasta luonnetta. Missä muualla voisi hyllyttää Nelehin kanssa kolme kertaa saman päivän aikana?

Pieni tumma pilvi on seurannut Nelehin kisaturneeta koko vuoden. Jos suorituksemme ovat olleetkin kauneusvirheiden tuhraamia, tulevaisuudessa on siintänyt pilkahdus paremmasta. Ei tällä kertaa. On ennennäkemätöntä, että Nelehin kaltainen varma ja rutinoitunut tekijä yllättää näin pahanpäiväisesti. Onko Nelehin ruumiin ja mielen vallannut alien?

Neleh kävi hienosti ylimääräisillä kierroksilla, piipasi ja kiljui joka käänteessä. Totuus valkeni vasta radalla. Koira ei ollut tavalliseen tapaansa kädessä kiinni, muttei myöskään irronnut mihinkään, paitsi ylimääräisiin putkiin. Umpiputken kielsi - seuraavalla radalla oli vääntyä väkisin samanmoiseen selkäni takaa. Koira ei toiminut lähikontaktissa - etäisyys on aina saanut kaverin hyytymään. Neleh oli epävarma tekemään, mitä vaadin - koira oli valmis toimimaan oman päänsä mukaan. Voi hyvää päivää.

Kaikkien kieltojen vuoksi kärsivällisyyden lankani oli vähällä napsahtaa poikki ensimmäiseen puomiin mennessä. Vedätin koiran sietokyvyn äärimmilleen, mikä sai muorin hiippailemaan epäröiden kontaktin yli. Vedin hihasta yhden väkevimmistä rangaistuksistani: nappasin koiran syliin. Neleh ei ole sylikoira (vain omasta tahdostaan). Ankaruudestani huolimatta Neleh suoriutui seuraavan radan puomista tyydyttävästi. Oli liian lähellä, etten vetänyt koiran kontaktisuoritusta takaisin alkukuoppaan, huh. Viimeisellä radalla annoin koiran tehtäväksi klaaraata avokulman kepeille. Vaikka käänsin koiran oikeaan linjaan jo kahden hypyn päässä, muori pyyhälsi neljänteen väliin.

Plussaa lähdöistä, vauhdista ja motivaatiotasosta.

Nyt on koittanut tiukka itsetutkiskelun paikka. Se, joka on pilannut Nelehin hienoimman agilityvuoden, joutuu nyt viimeistään pysähtymään ja pohtimaan, missä on mennyt pieleen, ja kuinka asiat korjataan. Myönnän, että ajatukseni ja intoni ovat vallan toisaalla. Suuria sanoja.

Jente on Nelehiä etevämmin koulutettu ja sen kanssa olen jopa päässyt kokeilemaan uudestaan äänen käyttöä. Siinäkös vasta on tehokas ja mielenkiintoinen ohjauksen apuväline, jonka olen jo unohtanut loistavasti. Neleh-agility on pelkkää ennakointia ja hipsuttelevaa huitomista. Jos keinot eivät saa koiraa toimimaan, muita vaihtoehtoja ei jää jäljelle. Neleh on kuullut hyvin kesän aikana, pieniä kolahduksiakin, mutta puheeseen koira ei vastaa. Motivaationi Nelehin suhteen rakoilee. Samalla vaadin koiralta aivan liikaa. Toisin kuin Neleh, Jente asettuu samalle lähtöviivalle kuulevien koirien kanssa. Nuorikolla on käytössään paljon paremmat eväät.

Viides kerta toden sanoo

2009-08-18T07:13:00.002+03:00

Jenten silmä julistettiin terveeksi. Tunnelma lenkkipolulla oli suoraan Free Willy – Pelastakaa Willy –pätkän loppufinaalista. Koira revitteli pitkin kallioita ja kukkuloita, mutta toisin kuin Willy, Jente palasi takaisin. Eosta on kaksin verroin hauskempaa temmeltää kaverin kanssa. Pitkä ja Pätkä näyttävät erehdyttävän identtisiltä painellessaan samaan tahtiin. ”Kivaa”, sanoi Eo ja sammakon söi.

Neleh kirmaili Kuopion kotikisoissa. Pitäisi ilmeisesti lähteä aavan meren tuolle puolen kalaan, jotta asennoitumiseni olisi kohdallaan. Hyi minä, ansaitsisin potkun! Lupaan parantaa tapani heti viikonloppuna.

Perusradan hyllykohta olisi vaatinut joko paremman ennakoinnin tai tiukemman vedon. Koska en tehnyt kumpaakaan, koira ahmi tiensä putken väärään päähän. Hyvä Neleh, joka toimi poikkeuksellisen itsenäisesti! Huvituin ponnettomasta ohjaamisestani ja vedin radan loppuun riemukkaasti. Neleh oli aivan fiiliksissä ja teki loppuun loistavan puomin.

Hyppyrata muistutti, kuinka hyvin pakkovalssi tyhjyyteen toimii Nelehin kanssa. Radalla oli mukavasti tarkkuutta ja revitystä. Petrasin, joten radalta nolla sijoituksella kolme.

Jenten hiominen kisakuntoon alkakoon.

Kuulkaa ilouutinen viime viikolta: Senni, 14, ja Fasu, 3,5, fisuilivat tiensä B-maajoukkueeseen. Hurjasti onnea! Ei pöllömpää koirakolta, joka on ollut kolmosissa vasta kuukauden päivät. Omena ei ole kauas vierähtänyt.

Aikansa kutakin

2009-08-16T19:25:00.004+03:00

Osallistuin 9-vuotiaana agilityn alkeiskurssille perheen nuorimman koiran, Lalan, kanssa. Lalan, joka ei papillonsukuisuudestaan huolimatta osannut päättää, olisiko perhonen vai phalene. Koiran korvat valitsivat aivan omat ilmansuuntansa.

Voisin jossain määrin sanoa varttuneeni agilitykentän laidalla - aluksi yh-äidin mukanaan raahamana tsempparina ja Lalan myötä kisaajana. Tämä kaikki tapahtui silloin, kun koiralta ei vielä vaadittu huippunopeutta, ja yhteisöllisenä harrastuksena agility oli oikeasti hauskaa.

Hailuodon juhannuskilpailuissa Lala petrasi agilitytaistoa paremmin hiekkaveistoskilpailussa. Myyrälle riitti, kun sille viskasi kiven haluamaansa kohtaan. Vallihauta syntyi aivan itsestään ja minä sain keskittyä muotoiluun. Kivet hullaannuttivat koiran äärimmilleen. Lala oli se, joka kaivoi niin kauan, kunnes anturat olivat puhki ja toimiin oli pakko puuttua.

Toisinaan Lala juoksi radalla, useimmiten ei. Nuorena hupakkona en ymmärtänyt paljoa koiran motivoinnista. Lala sieti paljon asioita, mutta mistään tai kenestäkään se ei pitänyt. Vaikka vanhemmiten äreinkin pehmentyi, kukaan ei ryppyillyt nuorelle Lalalle. Minulle Lala sen sijaan oli uskollinen – olin se, jolle koira ei antanut hammasta kipeänäkään.

Päätyminen cavalier-rotuun on aivan Lalan syytä. Yltiösosiaalisella, maailman helpoimmin motivoitavalla koiralla oli kaikki Lalasta puuttuvat ominaisuudet. Lala opetti minulle agilitystä kaiken, minkä pohjalta Neleh on koulutettu.

Lala lopetti karvaan agilityuransa nousemalla kolmosluokkaan vuoden 2004 helmikuussa. Sittemmin olen jatkanut lajia riippukorvaisten viitoittamalla tiellä.

Sunnuntaina 9.8.2009 13-vuotias Lala lähti viimeiselle ajelulleen.

Lalaa lämmöllä muistaen.

Kuinka hukata kundi 10 päivässä?

2009-08-13T20:31:00.010+03:00

Miehistä en mene takuuseen, mutta linssin hävittäminen on helppoa. Edellinen kapistus ehti olla pläsissä kuusi vuorokautta, kunnes saimme tilalle kokoa pienemmän. Sopivampi tuulilasi pysyi paremmin, 11 päivää. On mieltä tyhjentävää huomata siivousintoilun jälkeen linssin olevan karussa.

Opin tänään kaksi hienoa asiaa: Ensinnäkin uusi imurini on imuteholtaan loistava. Kahdella imurointikerralla hiekkaa ja karvaa oli kertynyt aikamoinen kasa. Toiseksi neulan löytäminen heinäsuovasta on mahdollista. Myönnän sisusteni suorastaan hykerrelleen pölyn katkuista löytöä todistaessani.

Lääkärikäynnillä numero neljä havaittiin edelliskerrasta poiketen verisuonituksen hävinneen näkyvistä, vaurioalueen pienentyneen ja sarveiskalvon turvotuksen vähentyneen huomattavasti. Jente saa pärjätä pelkällä antibioottitipalla. On toisaalta helpotus, ettei koiraa tarvitse enää rauhoittaa. Naapuritkin tekevät pian valituksen lääniin koiran kaltoinkohtelusta: kahden viikon aikana olen kantanut enemmän tai vähemmän tajuttoman koiran kotiin kolme kertaa.

Emme päässeet linsseinemme aivan kolmen viikon tavoitteeseen, mutta peukutetaan lääkityksen puolesta, jotta voimme ensi viikolla jatkaa elämää.

Me kovistelijat

2009-08-10T06:18:00.006+03:00

Sattuipa päivänä kauniin kesäisenä niin, että Piski A ja Turre B joutuivat erimielisyyteen. Karva pöllysi, josta inspiroituneena Hurtta C muisti kaunansa Musti D:tä kohtaan. Kun koirat käyvät kita ammollaan taistoon, mieleen palautuu hyvin nopeasti kahden lauman yhdistämisen problematiikka. Joukossa tyhmyydelle käy juuri niin kuin kerrotaan.

Vinkkinä mainittakoon, että kannattaa kaikessa rauhassa keskittyä erottamaan yksi pari kerrallaan. Käden ulottuville osuva käsisuihku on mitä tehokkain erotusväline. Suosittelen myös luopumaan makoisasta mustikkapiirakasta rähinän alkaessa kesken iltapäiväkahvituksen. Jokainen voi itse testata, mitä tapahtuu kakkusen jämän ollessa edelleen kädessä tilanteen rauhoituttua (miten ihmeessä onnistuin säilyttämään kouran nyrkissä, on mysteeri): voi sitä väriloistoa koirissa, vaatteissa, matossa, seinissä..

Myös edellisiltana ajellut koiran karvat tekevät vaikuttavaa jälkeä pesuhuoneessa. Edes kannellinen roskapönttö ei välttämättä ole omiaan vastustamaan naisen raivoa. Sanonpa vain, että pienen koiran turkki saa aikaan muhevan siivon.

Tuurin voidaan tällä erää sanoa olleen myötäinen: kahdeksan ehjää silmää, ei ruhjetta saati verivanaa.

Hankkikaa vain kaikki oma tulisieluinen agilitykoira, joka kuvittelee olevansa maailman napa. Löytyy meiltäkin yksilö, joka ennemmin survoo raajansa lihamyllyyn kuin antautuu tukkanuottasille. Esteillä kaveri onkin sitten täysi untamo.

Kukin tavallaan

2009-08-02T18:59:00.011+03:00

Emmepä lähteneet tänä viikonloppuna yhtään mihinkään. Rehellinen vapaa-aika sujui rentoutuen ja hermoja lepuuttaen. Koirat pääsivät uimaan ja jäljelle.

Nenätyössä porukan kooikervahvistus teki ensikertalaisenakin tarkkaa työtä, lyttykuonot sähelsivät jotain sinne päin. Cavalier-parat, mitä teille on menty tekemään? Vaikka ysiryhmäläinen on muokattu sohvaperunaksi, en luovuta jäljen suhteen: totuttuun tapaan sähläreiden kanssa on ensialkuun tehtävä paljon töitä. Lopussa kiitos seisoo.

Oulusta etelän suuntaan matkannut seurue nappasi Eon Varkauteen - pojalla oli osallistumisoikeus lauantain Junior Cup -finaaliin ja sunnuntaina Senni vei kahta koiraa Nuorten SM-kilvassa. Poika toimi tasaisen varmasti molemmilla radoilla: ensiyritys päätyi riman kolahtamiseen ja kontaktivirheeseen, toisella radalla okseri ei säilynyt ehjänä eikä kontakti edelleen miellyttänyt tuomaria. Eo ei päässyt SM-finaaliin, mutta Junior Cupissa heltisi kolmas sija. Hyvä päätös Eon leasing-kaudelle.

Jente on kisaikäinen ja masentunut. Typyn silmästä saatiin kaivettua tuntematon hiekanjyvänen. Epäonninen silmäilijä sai piilolinssin ja tuomion pitää kauluria kolme viikkoa. Ei vapaana kirmaamista, ei uintia, ei agilityä, ei mitään kivaa. Kaiken lisäksi Tötterö on jo onnistunut hukkaamaan linssinsä, joka paikallistettiin myöhemmin kepon sukasta. Positiivisena seikkana mainittakoon, että tulehdus on saatu aisoihin. Nurjalla puolella on sarveiskalvon paranemiseen vaadittava aika, joka ei ainakaan lyhene linssien lennellessä sinne sun tänne.

Nuorikon kisasuunnitelmat ottivat takapakkia, samoin hyllylle joutunut treeniohjelma. Parin viikon takainen edistymisaskel jaksaa kuitenkin lämmittää mieltä. Heitin koiraa ensimmäistä kertaa kahdelletoista kepille - Jente suoriutui puhtaasti. Joka kerta.

Uintia jokunen viikko sitten, kun Jentellä ei ollut vielä kypärä päässä. Yksi koiristani ei ole monistunut vaan ylimääräinen taivaltaja on Fasu, samasta puusta veistetty kuin muutkin. © Senni Kauppinen

Muori - oman elämänsä supermalli

2009-07-29T07:09:00.003+03:00

Mikkelin kansainvälisen viikonlopun aikana Suomen suvi näyttäytyi kaikissa mahdollisissa olomuodoissaan. Lauantai oli vetinen ja hurjan hauska, sunnuntai paahteinen ja tylsä kuin mikä.

Ojanperän laatima kv-rata käytiin sateen piiskatessa kenttää, jälkimmäinen startti oli jo kuivempi. Rata tarjosi oivallisia haasteita Nelehille ja agility tuntui yhtäkkiä erityisen makoisalta. Koska Neleh oli jälleen kisojen alla ahne varas, käytössämme oli tavallisesta poikkeava ruokintasysteemi. Ja voihan pojat, kyllä muori juoksi. Motivaatiotaso oli huippulukemissa. Yhdessä ruuan kaipuun ja viileän sadekelin kanssa koira ei ollut pysyä nahoissaan.

Astetta menevämmän Nelehin ohjaaminen ei sujunut aivan loistavasti, sillä olin koko ajan valsseineni kiiturin tiellä. Koira valui, valui ja kaarsi. Ohjaus kävi vispaavaksi enkä suoriutunut tehtävästäni lainkaan hyvin. Mutta Neleh nautti joka hetkestä. Siitä on aikaa, kun koira on viimeksi tehnyt kunnolla töitä radalla. Puomin alastulokontaktit olivat upeat molemmilla radoilla. Neleh ei ole onnistunut vielä tekemään kahta hyvää kontaktia perätysten, joten palkitsin suoritukset heti seuravalla esteellä. Työvoitto. Ensimmäinen keinu oli hirvitys, mutta se ei pystynyt latistamaan hienoa tunnelmaa.

CACIAG jäi riman ja parin kymmenyksen päähän, joten jossitteluille ei jäänyt sijaa. Toisella radalla ohjaukseni oli jopa edellistä takkuisempaa, mutta koira teki puhdasta jälkeä.

On aivan mahtavaa nähdä, että Nelehistä kumpuaa edelleen valtava palo agilityyn. Vielä uskomattomampaa on havaita, miten hölmöksi koira muuttuu pelkän lihapullan vuoksi.

Palkintoseremonian aikaan taivas repesi lopullisesti eikä kenttää enää ollut - se kellui. Ihme kyllä, sää selkeni illaksi. Leirintäalueella teltan pystyttäminen oli pelkkää auringon paistetta. Päivän uhri oli puhelimeni, joka hukkui käyttökelvottomaksi. Luuri oli jo toinen sateelle menetetty yksilö kahden viikon sisällä. Jos kolmas kerta toden sanoo, lupaan hankkia vedenkestävän mallin.

Monien vartoma näyttelypäivä kärvensi ihon karrelle. Neljä tuntia tiirasimme uuvuttavaa spanieliryhmää. Kun pääsimme Ison Valkoisen kanssa kehään, kohtaloksemme koitui kuvitteellinen amppari housuvilloissa sekä maahan viljellyt namuset. Päivän saldona oli naruista sinisin arvostelulla liian nervös ja ihan liian weiß. Kenellekään ei liene vaikea arvata, että myös kooikerilla tulee olla enemmän massaa.

On kerrassaan kummallista, kuinka Kennelliitto kehtaa moittia agilitykilpailijoiden salailusääntöä - agilityssä lähtölistat sentään julkaistaan toisin kuin näyttelyissä, joissa osallistujat on painettu katalogiin, jonka kaikki rahakkaat ihmiset voivat hankkia aivan ikiomaksi.

Ankea näyttelymaailma ei lannistanut meitä, tälläkään kertaa.

Näyttelemättömät näytelmät

2009-07-26T20:39:00.023+03:00

Onnetar ei suosinut aietta näyttää Jenteä Mikkelissä. Turkin kariseminen suihkun lattialle ei vielä saanut uhmakasta näytteilleasettajaa empimään. Viikkoa ennen Suurta Näytelmää pöykeilevä kakara meni vihdoin liian pitkälle: reissulihojen vuoksi kukkoilija sai lauhkeuden lampaalta vuosikymmenen tukkapöllyn. Edes kunniaansa hautaan saakka puolustava sinttiäinen ei voinut mitään kaikessa äreydessään riehuvalle muorille. Tilanne saatiin nopeasti hallintaan, mutta tapporavistus oli tehnyt tehtävänsä - Jenten korva repesi.

Sentin haava parani törkyisestä karvasta ja sannasta huolimatta hienosti. Karvattomaksi kursittu korvan reuna olisi vielä sujahtanut piiloon karvan alle, mutta viimeinen takaisku oli liikaa: torstaina kello seitsemän ja kuudentoista välillä Jente kehitti itselleen kaikkien aikojen hirveimmän silmätulehduksen. Alaluomen sidekudokset huusivat hoosiannaa ja sankari kiidätettiin tohtorin tietävään syyniin.

Tulehtunutta aluetta riivittiin ja huuhdeltiin rauhoituksessa, mutta vierasta tavaraa ei löytynyt. Sarveiskalvolle värjäytyvää vauriota ei voi edes verrata Nelehin parin kuukauden takaiseen naarmuun: kyseessä oli todellinen lommo. Viikonlopun viettoon saimme kassillisen rohtoja.

Mikkelin reissu oli kisamaskotille pelkästään kurja - kutiseva ja ärsyttävä. Vaikka antibioottia on survottu sisään joka reiästä päivittäin useaan otteeseen, tulehdus ei ota hellittääkseen. Alkuviikon välitsekkaus paljasti sarveiskalvon vaurioalueen levinneen ainakin kahdella kolmanneksella. Huomenna jatketaan salapoliisityötä silmää edelleen riivaavan inhotuksen paikantamiseksi.

Kuva: Esa Koivuranta

Turha reissu

2009-07-20T19:12:00.003+03:00

Kun Itä-Suomessa ilosaarirokkailtiin, minä möhlin Nelehin kanssa Turussa. Matkaa mittariin kertyi yli yhdeksän sataa kilometriä - vain todetakseni, ettei onni ollut tällä kertaa myötäinen. Karsinnoissa suomalaisen agilityn kerma kahmaistaan pinnalta. Olimme Nelehin kanssa paistovaiheessa lattialle putoava muru kakkua.

Loppujen lopuksi Esakin päätyi mukaan matkaremmiin: koossa oli siten koko kolmen kopla ja ihan liikaa koiria. Seurassa reissaaminen onkin mukavaa. Majoituimme lokoisasti katto pään päällä ja seinät ympärillä. Kisapaikalle oli helppo, nopea reitti. Nelehin menestys ei jäisi ainakaan tsemppauksesta kiinni. Sen verran mukava pilvi leirimme yllä väreili. Sennin oivallinen hirviöpiirakka riitti koko viikonlopulle.

Valmistautuminen suoritukseen sujui paremmin kuin koskaan: Neleh toimi kuin ajatus ja oli tuttu intopinkeä itsensä. Oma asennoitumiseni oli täysi nappi, radat selvää pässinlihaa.

Ensimmäisellä kierroksella maailman yksinkertaisin keppiveto epäonnistui edistäessäni liikaa. Muuten suoritus oli pätevä. Pakkovalssissa olin hiukkasen myöhässä, koska kenkäni lipsahti ponnistusvaiheessa liukkaalla alustalla.

Toinen yrittämä karahti kivikkoon jo ennen kuin alkoikaan. Vaikka ohjasin oppikirjan mukaisesti, edistin koiraa liikaa kuten suurin osa hyllyttäneistä.

Lähdin tekemään ehjää viikonloppua. Olin varautunut, ettemme saisi pisteen pistettä, mutta en siihen, että kaikki harjoittelu valuisi tunkiolle. Kontaktiasioita on harjoiteltu vuosi. Emme päässeet lähellekään puomia. On ironista, että olemme kaikkina muina kolmena vuonna olleet sunnuntailla. Sinä vuonna, kun tekniikkani olisi oikeasti riittänyt suoriutumaan kilvasta, epäonnistuimme surkeasti.

Voisi luulla mielialan olevan kurja, pettynyt, katkera, revanssihenkinen, kiukkuinen, jopa surullinen. Ei, se on pelkästään tyhjä.

Ensi kesän rupeamaa en tohdi edes ajatella. Aika näyttää, vieläkö Nelehistä on osallistumaan. Siihen saakka kierrämme maakuntatason mittelöitä vailla kummempia tavoitteita.

Päähänpistoja

2009-07-16T18:52:00.003+03:00

Jente kävi hupailemassa Huppeleissa. Möllirata näytti rehellisesti mölliradalta, joten kuvittelin Jenten selviytyvän aina puomille saakka. Vaikka juoksukalossit eivät kuuluneet turistin varustukseen, tyllerö pääsi starttamaan - kahdesti.

Helle verotti suurimmat mehut koirasta. A oli kummastus pienelle vipeltäjälle: este oli harkka-A:ta jyrkempi. Ensimmäisellä kierroksella nousu onnistui, mutta harjalta koira lennähti suoraan kontaktille. Toisella yrittämällä Jente humpsahti nenälleen ylösmenolla. Puomi ei alkuun ottanut sujuakseen, mutta jälkimmäisellä radalla kontakti oli aivan bueno. Parilla ylimäräisellä esteellä lopun haastava kuvio klaarattiin sujuvaksi.

Samaan aikaan Eo ja muori harrastivat kotona aarteenetsintää. Iltasella kaksi norsua toivotti huppelehtijat tervetulleiksi - murtautumisen kohteena ollut alakaappi ammotti avoimena. Viimeksi Neleh muistutti tynnyriä lauantaina varastaessaan isäntäväen muonat Kajaanissa. Näin meillä valmistaudutaan kisaviikonloppua varten.

Miss Kuusi Keppiä

2009-07-14T20:39:00.002+03:00

Jentestä ei tullut hienoa 2x2-koiraa vaan pahainen vanhanaikainen verkkohirviö. Krediittiä en kuitenkaan voi haalia itselleni - suurimman työn takana on Esa. Koira saapui kolmen viikon juoksuleiriltä karvattomana, mutta keppipätevänä. Vaikka H lienee näillä eväin turha toivo, agilityn suhteen Jenten arvo on nousukurssissa.

Vinkkinä kaikille cavalieria Garrettin oppien mukaisesti opettaville: ennen koulutuksen aloittamista kannattaa sheipata, sheipata ja sheipata. Vaikka motivaatio hipoisi lakeuksia, lopputulos ei ole järin hääppöinen, mikäli koiran pää lyö tyhjää.